Lilithea

Köhimisiä

2011-11-16T16:48:00.000+02:00

Olen yskinyt nyt varmaan jo kolmisen viikkoa. Olin viime viikolla Pimé Caféssa torstaina ja perjantaina tarjoilemassa. Torstai-iltana nousi korkea kuume, sammahdin mummun sänkyyn ja pää pyörryksissä könysin sieltä kotiin. Perjantai oli jännääkin jännempi, kun kovassa kuumeessa palvelin asiakkaita kaffilassamme. Minun piti lähteä viikonlopuksi tanssileirille, mutta tein järkevän päätöksen ja jätin menemättä. Olisinkin varmaan jo keuhkokuumeessa, jos olisin mennyt.

Yskittyäni koko viime yön ja nukuttuani vain korkeintaan tunnin pätkissä suu auki vääntäydyin tänään viimeinkin lääkäriin. Uusi omalääkärini on mukava, nuori nainen, ja vaikka hän tuntui vähän kiireiseltä, hän ei vähätellyt vointiani, kuten edellinen lääkärini. Viime kerralla, kun menin tässä kunnossa terveyskeskukseen, minulle sanottiin, että minulla on vain astmakohtaus, mene kotios. Kävin työterveyslääkärillä, ja siellä todettiin heti, että keuhkoputkentulehdus. Ihan syystä siis en kovin mielelläni ollut menossa lääkäriin, mutta onneksi nyt kävi hyvin ja sain lääkkeet ilmaröörien infektioon.

Olo ei ole kaksinen, mutta tässä sitä porskutetaan kohti parantumista. Voisin kasata olohuoneen pöydän alle nukkupesän lampaantaljoista, vilteistä ja tyynyistä. Vähän pistää jalan naputtamaan levottomana, kun ei oikein voi tehdä mitään.

Urani Bond-tyttönä

2011-11-06T20:05:00.000+02:00

Näin viime yönä unta, että pelastin haavoittuneen James Bondin verenhimoiselta kiinalaiselta salamurhaajalta, kommunistiagentilta. Olimme saaneet selville jotain. Muistan vain hämyisen, ankean huoneen, jossa oli suttuiset ikkunat, paljon puulaatikoita ja yksinäinen tuoli. Katossa risteili metalliputkia. Huoneessa oli tummia hahmoja, hyvin säntillisen näköisiä ja ryhdikkäitä. Yhtäkkiä meitä jahtasi hampaat irvessä vähän turhan tehokas toveri, jonka onnistui haavoittaa Bondia kylkeen takaapäin. En ole aivan varma, kuka Jamesia haavoitti. Hullu kiinalainen hyökkäsi takaa Jamesin kimppuun ja yritti lukita tämän paikoilleen käsistä vääntämällä. Samalla jostain kuului laukaus, ja Jamesin paita oli riekaleina ja veressä kylkikaaren alta. En tiedä, puukottiko takaa hyökännyt kiinalainen vai ammuttiinko Jamesia. James joka tapauksessa iski kiinalaista yllättäen palleaan ja pääsi pakenemaan suojaan, jossa totesimme Jamesin vammat melko pahoiksi, vaikka agentti itse niitä vähättelikin: "On sitä pahempaakin nähty näissä hommissa." Kiinalaissotilaiden saappaiden kopina kiritti meidät pakomatkalle piilostamme lastauslaatikoiden takaa.

Pakenimme padon harjaa pitkin. Mielipuolinen kiinalainen päästeli vinhoja taisteluhuutoja pinkoessaan perässämme kuin ohjus. Yritimme väistellä hyökkäyksiä ja puikkelehdimme rautakaiteiden välissä ja välillä niiden ulkopuolella. Yhtäkkiä jouduimme kahden tiiliseinän välissä olleen vesiputouksen huipulle. Mitäs nyt? Kiinalainen karjui ties mitä ja saavutti meitä kovaa vauhtia. Kuolisimme kuitenkin. Hyppäsimme tandemina hurjan base-hypyn, ja yritin pitää Jamesia sen verran tajuissaan, että hän voisi hoitaa meidät turvallisesti maahan. Minä en laskuvarjostakaan mitään muuta ymmärtänyt kuin sen, että pääsisin nyt hyppäämään sen kuuluisan Union Jack -varjon varassa, niin kuin aina kaikissa elokuvissa - että äiti olisi ylpeä!

Päästyämme alas kamppailin irrottaakseni varjon. James oli lyyhistynyt maahan. Temmoin hänet irti valjaista ja varjosta ja puoliksi raahasin, puoliksi kannoin viittä vaille tajutonta agenttia niskassani. Tiesin, että minun pitäisi jaksaa enää hetki, Japanin suurlähetystö olisi aivan lähellä. Putouksen yläpäästä kuului raivoisia komentoja, kun sinne oli kokoontunut kokonainen joukkueellinen sotilaita. Meitä yritettiin ampua, mutta etäisyyttä oli liikaa meidän onneksemme. Komentaja käski kajahtaneen kiinalaisen peräämme, ja mies rynnisti täyttämään tehtäväänsä villisti ulisten. Jamesin tila oli heikko, ja paniikki alkoi kasvaa sisälläni. Yritin rauhoitella itseäni ja pakottautua pysymään rauhallisena ja päättäväisenä, sillä jos päättäisin selvitä, minä selviäisin, ja niin selviäisi Jameskin, kun vain saisin hänet toimitettua hoitoon mahdollisimman nopeasti.

Pääsimme viimein Japanin suurlähetystöön. Ryntäsin sisään ja kaaduimme kummatkin lähetystön aulan lattialle. Minä könysin pystyyn ja pälyilin ympärilleni hikisenä, tärisevänä, naarmuilla, tukka päätä myöten liimautuneena ja täydellisen voimattomana raahattuani aikuista miestä. Huusin lääkäriä kuin viimeistä päivää ja yritin samalla tutkia Jamesia ja kartoittaa ulkoisia uhkia: jos lääkärin ja ystävällisten japanilaisten sijaan ilmestyisikin aseistautuneita, vihamielisiä joukkoja? Tiesin kuitenkin, että Kiinan ja Japanin välit eivät olleet kovin lämpimät, joten uskalsin toivoa, että olisimme turvassa.

Paikalle juoksikin japanilaismiehiä tummissa puvuissa ja pian muutaman huudon jälkeen myös ensihoitajia, jotka nostivat Jamesin paareille ja auttoivat minut paarien perässä sairaalan näköiseen kellariin, jossa James laitettiin heti letkuihin ja alettiin tutkia vammoja. Minustakin oltiin huolissaan, mutta vakuutin olevani ihan kunnossa, kun vain saisin lasillisen vettä. Puuskutin raskaasti ja pyyhin hikeä hihaani katsellessani, mitä Jamesille tehtiin. Minua oksetti, kun näin, miten haavaa ronkittiin parin miehen pidellessä irvistelevää Jamesia aloillaan. Sitten kaikki yhtäkkiä katosivat ja jättivät meidät aivan huomiotta. Haava oli yhä auki, mutta se ei enää vuotanut niin paljoa. James oli tajuissaan, vaikka makasi liikkumattomana, voipuneena paikallaan kuin kuollut.

Minä nousin mennäkseni katsomaan ja kysymään oloa, kun samassa ovesta kiirehti sairaanhoitaja, joka oli minun silmääni hyvin irvokkaasti pukeutunut. Epäilykseni heräsivät onneksi ajoissa ja ehdin sysätä Jamesin paareineen hoitsun ulottumattomiin nähtyäni pelottavan virneen ja injektioruiskun. Kiinalaismies yritti iskeä jälleen. En tiennyt, miten hän oli sinne päässyt, mutta ensimmäinen ajatukseni oli, että kiinalaiset ja japanilaiset olivat yhdistäneet voimansa kiinalaisten vakuutettua, että me olemme ne pahikset. James hätkähti paareilla istumaan, kiskaisi itsensä letkuista ja repi paitaa ylleen todeten, että kyllä tässä tulikin levättyä ja tätä hoitoa oli saatu jo ihan tarpeeksi. Samalla minä lähdin juoksuttamaan paareja kohti autohallia Jamesin istuessa kyydissä ja kerätessä varusteitaan toimintaa varten.

Hyvässä vauhdissa loikkasin itsekin paarien kyytiin potkittuani tarpeeksi vauhtia ja kaahasimme tsekkaamassa hyviä pakoautoja. Peräämme ryntäsi kauhea lauma aseistautuneita turvamiehiä ja se kiinalainen, totta kai. Autoa oli kauhean vaikea valita. Minä en niistä ymmärtänyt mitään, yritin vain löytää mahdollisimman tehokkaan näköisen. En millään löytänyt sopivaa, ja kun yritin kysyä Jamesilta, millainen auto olisi hyvä, sain vastaukseksi vain karjaisun: "Ihan sama, jokin auto vain, jolla pääsee pakoon! Päätä nyt." Katselin arvioiden kaikkia kauniita, mustina ja hopeisina kiiltäviä autoja, vilkuilin ovelle, josta halliin valui koko ajan lisää väkeä meitä nappaamaan. Oli pakko valita. Pysäytin paarit jonkin auton luo, ja totta kai se oli koko hallin ainoa romu: aivan tavallinen, hieman nuhjaantunut, homeensininen henkilöauto jostain 70-80-luvulta. Se sitten. Vaikka vieressä olisi hohdellut uutuuttaan oikeita superautoja.

Autoin Jamesin kuskinpaikalle, sysäsin paarit meitä väijyvään väkijoukkoon ja sujahdin itse takapenkille, mutta saman tien kuuluikin jo tiukka käsky tulla etupenkille ohjaamaan. Niin minä sitten siinä moottorin ottaessa tehoja kiipesin penkkien välistä Jamesin syliin ja tartuin rattiin, kun James polkaisi kaasua ja alkoi ampua suojatulta. Selkeä työnjako. Syöksyimme kohti väkijoukkoa. Meitä kohti ammuttiin. Ihmisiä loikki pois alta. James käytteli polkimia ja ampui harkitusti ikkunasta, kun minä pyörittelin rattia adrenaliinin kohistessa korvissa. "En minä ole koskaan ajanut autoa!" huusin kaiken paukkeen ja metelin yli vähän kauhuissani. "Nytpähän opit. Hyvin se menee, anna mennä vain. Yritetään päästä ulos!" James vastasi vähän ehkä huvittuneenakin mutta hyvin vakavana.

Vähän aikaa ympäri hervotonta autotallia kruisailtuamme pääsimme vihdoin karkuun. Tosin niin pääsi kiinalainenkin, mutta tärkeämpää oli päästä elävänä omaan tukikohtaan paikattavaksi. Mutta ehkä me vielä etsimme sen kiinalaisen jonain yönä.

Jamesin sylissä ainakin oli oikein kiva istua. Jossain vaiheessa unta muistan ajatelleeni, että pitäisikö minun nyt huokaista se "Oh, James...", joka jokaisessa leffassa aina tulee jossain välissä, mutta päätin, että se olisi ollut liian noloa ja typerää, kun oli tosi kyseessä ja tilanne päällä.

Kirjoitan, siis olen?

2011-10-22T21:01:00.001+03:00

Kiire ja kunnianhimo ovat kyllä yksi tappavimmista parivaljakoista. Tahtoisin tehdä niin paljon kaikkea, ja aikaahan ei tunnetusti ole yhtään liikaa, jos ollenkaan. Kun pääkoppaan vielä lätkäistään ympyrää uiskentelevia, painavia ajatuksia, niin johan ollaan sopassa. Syyslomalla piti setviä tätä vyyhteä, mutta aika on kulunut pitkälti historianelävöittämisprojektien ja kaverien näkemisen parissa tai nukkuessa pois univelkoja.

Olen taas kävellyt unissani pari kertaa edellisen tapauksen jälkeen. Tai no, en varsinaisesti kävellyt, mutta noussut istumaan ja sen sellaista pientä. Kuka tahansa saisi slaakin, jos Venäjän keisarinna Elisabet vanteineen ja raskaine pukuineen istuisi päälle ja syytäisi niskaan kaiken keisarillisen, hyytävän vihansa. Tästä unesta heräsin kesken, kun mummu tempoi olkaani ja yritti rauhoitella minua, kun huidoin (keisarinnan helmoja kauemmas) istuallani sängyssä ja vaikersin hädissäni.

Ehdin pitkästä aikaa nähdä myös Tunaa. Yhteinen ilta lattialla kynttilänvalossa istuskellen ja herkkuja mässäillen teki hyvää. Maailmakin tuntuu taas olevan urillaan. Yhdessä on hyvä hönttäillä, ja nyt on taas yhteistä hönttäiltävääkin. Toivonpa vain, että yhteinen peliprojektimme tuo yhtä hauskoja hetkiä kuin edellisetkin.

Mitä peliprojektiin tulee, siitä monien mutkien kautta tullee opinnäytetyöni. Tällä hetkellä olen kuitenkin hyvin, hyvin epätoivoinen ja uskon kaikkeen muuhun kuin valmistumiseeni. Tie opinnäytetyöni kanssa on ollut tähän asti vähän liian kivinen (menossa varmaan jo viides suunnitelma), jotta enää jaksaisin uskoa repiväni siitä kovin mairittelevaa arvosanaa. Enkä ole vieläkään aivan keksinyt, mikä on opinnäytetyöni fokus - toiminnallisen opinnäytetyön ongelmakohtia. Luultavasti keskittynen luovan projektin johtamiseen tai luovuuteen itsessään. Tämäkin pitäisi päättää, sillä opinnäytetyön aiheanalyysi pitäisi palauttaa varmaan kahden viikon päästä, luulisin. Lisäksi minun pitäisi tehdä kirjaessee siitä, millainen on hyvä opinnäytetyö. Jonain päivänä pitäisi siis varmaan linnoittautua kirjastoon, mutta ei oikein huvittaisi. En ole mikään kirjaesseeihminen.

Lisäksi työn alla on markkinoinnin suunnittelemisen ja johtamisen kehittämistehtävä. Idea on jo olemassa, enää pitäisi esittää se mahdolliselle toimeksiantajalle. Ongelma on siinä, että inhoan soittaa tuntemattomille tahoille ja myydä ideoitani (tai hoitaa asioitani). Pitäisi kuitenkin olla jotain aivan konkreettista esitettävää, mutta mitään kovin konkreettistahan ei viitsi tehdä, ennen kuin on varma toimeksiantaja.

Olen kuitenkin taas päässyt kirjoittamisen makuun. Osaan pitkästä aikaa jäsennellä ajatuksiani kirjalliseen muotoon. Osaan pitkästä aikaa ajatella. Ehkä. Jos jaksan. Joskus kyllä vähän tympii, että koulu kirjoituttaa meillä aivan olemattomia tehtäviä, vaatii uusia ideoita (kunhan eivät ole liian uusia) ja raportteja raportin perään. Onko opiskelun itsetarkoitus kirjoittaminen?

Pitsireunaisia tyynyliinoja

2011-10-08T20:27:00.002+03:00

Aamulla heräsin kunnolla siihen, kun äiti ja Muikkunen naureskelivat, olinko löytänyt pitsireunaisia tyynyliinoja. Olin yöllä kuulemma ollut lähdössä kävelemään, kumartunut sänkyni vieressä lattialla nukkuneen Muikkusen puoleen, mihin Muikkunen oli herännyt. Muikkunen oli kysynyt, mitä oikein etsin, ja olin vastannut hakevani pitsireunaisia tyynyliinoja. "Jos etsitään niitä aamulla?" Muikkunen oli ehdottanut. Minä olin myöntynyt, mennyt takaisin sänkyyni ja vastannut sieltä: "Minä vain ajattelin, ettei kukaan ala itkeä." Taas näitä yöllisiä seikkailujani. Muistan kyllä nähneeni jotain unta, jossa olin todella suuressa talossa - tai pikemminkin kartanossa - lastenhoitajana ja paimensin perheen pieniä tyttöjä. Saattoi hyvinkin olla, että etsin tyynyliinoja heille.

Hieman minä olen huolissani, sillä unissakävelytaipumukseni on taas osoittanut virkoamisen merkkejä. Lapsenahan saatoin käydä unissani vessassakin ilman mitään ongelmia. Yleensä juoksin vessasta takaisin sänkyyni, koska pelkäsin vessan vetämisääntä niin paljon. Joskus tuli siinä matkalla juostua kirjahyllyäkin päin heräämättä. Nyt aivan viime kuukausina mummu on melkein joka kerta yökyläillessäni herännyt siihen, että olen touhunnut jotain unissani: noussut istumaan, huutanut, puhunut ja ollut nousemassa sängystä. Mummu on aina saanut minut puhumalla palaamaan sänkyyn tai rauhoittumaan.

Minusta yölliset seikkailuni ovat ihan hauskoja, koska niistä ei ole minulle ollut koskaan haittaa, en ole satuttanut itseäni, rikkonut mitään tai aiheuttanut vahinkoa. Nyt pistää vain vähän jännittämään. Olen muuttamassa viimeistään kolmen kuukauden sisään kerrostaloon ja ihan rehellisesti sanottuna viime yön jälkeen minua pelottaa, että lähden kävelemään unissani uudessa kodissanikin. Entä jos lähden ulos asunnostani, käännän hellan päälle, menen parvekkeelle...? Rappukäytävässäkin on jo oikein hyvät portaat, joissa voin kaatua ja teloa itseni. Mitään muuta en yksin asumisessa pelkääkään kuin sitä, että unissakävelyni aiheuttaa ongelmia, kun ei ole ketään sanomassa minulle, että menepäs takaisin nukkumaan.

Röyhelöporsas

2011-10-05T00:14:00.000+03:00

Kunpa joskus oppisi olemaan itsevarma ja kantamaan kroppansa ylpeästi. Minusta on naurettavaa enää tässä iässä kiemurrella omassa kropassaan. Miten sitä onkin välillä niin vaikea hyväksyä itsensä?

Tämä "tyhmä, ruma, lihava" -kohtaus sai alkunsa vanhan harrastuksen, liveroolipelaamisen, pariin palaamisesta. Ilmoittauduin barockokoo-tyyliseen peliin, jossa minun pitäisi pelata palvelusneitoa. Pukukoodi on palvelusväelle on toki French maid mitenkään 1700-lukuun liittymättä eli jotain hieman grrovympaa sisäkköpukua varmaan pitäisi niskaan kiskoa, vaikka itse puvun esiäiti onkin 1900-luvun alun pariisilaista perua. Olen kuitenkin ennen kaikkea historianelävöittäjä ja tavallaan tahtoisin pysyä mahdollisimman uskollisena ajalle, vaikka vähän pilke silmäkulmassa koko peliin lähdinkin, sillä tiesin olla odottamatta mitään histel-peliä. Minulle ei tuottanut ajatuksena mitään ongelmia soveltaa ranskalaisen sisäkön mustavalkoisuutta ajanvastaisesti palvelustytön pukuun.

Ongelmaksi muodostui hieman myöhään tullut univormuohjeistus. Olin jo ehtinyt saada melkein valmiiksi siniharmaan palveluspuvun. Otin kiireen nyt aiheeksi ompelijatarystäväni kanssa, ja häneltä hersyvänä luonteena karkasi mopo käsistä. Huomasin barokkisolatreenien jälkeen seisovani hänen vaatehuoneensa ovella ottamassa vastaan ties millaista röyhelöä, rimpsua ja härpäkettä. Meillä oli todella hauskaa, nauroimme ja heitimme härskiä läppää koko pelistä, josta olin jonkin verran 1700-lukuilijakollegoilleni "ette usko, minne olen ilmoittautunut" -mentaliteetilla kertonut.

Lopulta sovittelimme kaikkea vaatehuoneen kätköistä löytynyttä päälleni ja kikatimme aina vain pahemmin. Idea oli ihan hauska, mutta toisaalta ymmärrän sen täysin: onhan kyseessä vaatetusartesaani, jolla on silmää kokonaisuuksille. Musta, maltillisen röyhelöinen poloneesi oli kerättynä takaa pariisilaispersukseksi lantiotyynyn tukemana, poloneesin alla keinui valkoinen, röyhelöinen polvimittainen hame, päässä keikkui pitsimyssy ja sukiksi kaavailtiin mustia, ruseteilla ja rimpsuilla koristeltuja ylipolvensukkia, kaulaan valkoista pistiröyhelöä. Eteen vain musta stomacher-kappale korsettiin neulattuna, valkea siveyshuivi ja essu paikalleen. Olo oli kuin pitsiin ja röyhelöön kuristetulla porsasparalla ennen juhla-ateriaksi joutumista. Jokseenkin sellainen näky minua peilistä tuijottikin, vaikka kaikki vain hihkuivat, miten söpö olenkaan ja käkättivät koko touhun päättömyydelle. Jos olisin rohkea, varmaan astelisin itsevarmasti peliin tuossa puvussa ja pelaisin kiltisti nöyrän ja viattoman palvelijattaren osani.

Mutta minä mietin vain, ehtisinkö oikeasti ommella Belle Chocolatière -maalauksessakin esiintyvän jakun ja pitkän hameen vielä kolmessa viikossa... Niissä vaatteissa en kehtaa kekkaloida edes larppaajien silmien alla, vaikka siinä porukassa kropalleen epäedullisesti pukeutuminen ei ole mitenkään harvinaista.

Joulu joutuvi, joohan?

2011-09-30T19:33:00.000+03:00

Alkaa pikkuhiljaa kutittaa masussa. Joulu on taas tulossa, ja minut se vie mukanaan, niin kuin aina ennenkin. Syksy alkaa vasta kunnolla hehkua puissa, mutta jo odotan sitä ihanaa aikaa, kun ihmiset kylpevät jouluvaloissa ja ahmivat pipareita ja kaikkialla on niin lämmintä ja ihanaa - ja jouluisaa!

Kun kaikkialla tänään hehkutettiin sitä, miten syyskuun viimeisen päivän lämpöennätys on rikottu milloin missäkin elohopean kiipeillessä 20 asteen tietämillä, minua vain harmitti. Kauniit syyspäivät ovat toki yksi syvästi rakastamistani asioista tässä maailmassa, mutta silloin ei kuulu olla 20 astetta lämmintä. Ei enää syyskuun lopussa. Huomenna on lokakuu, ja lokakuussa saisi jo sataa lunta. Ainakin loppupuolella. Ja lunta ei sada, jos on näin lämmintä. Vettä sen sijaan sataa. Vaikka sekin on kivaa, ei se silti lunta voita. Koska lumi tietää joulua. Silloin joulu on jo aivan nurkan takana huopatöppösissään kolistelemassa.

Otin seuraavan askelen kohti joulua. Sellaisia huomaamattomia askelia, joista minulle tulee jouluinen olo ilman, että joutuisin kuuntelemaan ihmisten jatkuvaa tuhahtelua jouluintoilustani. Minun piti tehdä jo joulu-ulkoasu blogillekin, mutta tyydyin nyt risteyttämään tämän vuoden kesäulkoasun viimevuotisen jouluteeman kanssa. Ehkä tämä on tällainen syksyinen välimalli, josta siirryn jouluun, kunhan inspiraatio iskee ja saan aikaiseksi. Luultavasti jumiudun kuitenkin tähän taas ensi kevääseen asti.

Tein myös pikkuisen laskurin, joka kertoo, kuinka päivää vielä on jouluun. Sen verran nykyaikainen tonttu olen, että koodasin itselleni laskurin sen sijaan, että laskisin aivan itse. Tällaisissa asioissa ei kannata antaa virheille sijaa lähtölaskennassa... Sitä paitsi töissä kuitenkin minulta tentataan, kuinka monta päivää jouluun on. Vinoilevat minulle, kun tietävät jouluintoilustani.

Miksi kesää saa odottaa ja julistaa kesänkaipuutaan suureen ääneen ympäri vuoden? Epäilen tämän liittyvän suomalaisten taipumukseen valittaa aina kaikesta mahdollisesta, ja jos muuta valitettavaa ei ole, niin Suomen pitkä, kylmä ja pimeä talvikausi ja ihan liian lyhyt kesä ovat ihan hyviä vakioaiheita. Kyllä jokaisesta vuodenajasta pitäisi osata nauttia. Etenkin, kun ne Suomessa kaikki ovat niin kauniita ja erilaisia. Jotenkin on vain hyväksytympää marmattaa pimeydestä ja huokailla kesän perään kuin iloita pimeyttä valaisevista kynttilöistä ja joulun taianomaisesta tunnelmasta. Jos odottaa joulua, saa usein vain nyrpeitä "älä ny viitti" -mutinoita osakseen. Ainakin minä olen törmännyt vain tällaisiin (paitsi tietenkin rakkaan Röönin suunnalta). Ihmiset vain nurisevat, miten jouluna on niin pimeää, masentavaa ja kiireistä. Kyllä joulu on ihan sitä, miksi sen itse tekee. Eikä se "joulun tekeminen" ole millään muotoa pakollista sen vuoksi, että naapuri ripustaa jouluvaloja ikkunaan näkösälle. Minä ainakin nautin joulupuuhasteluista ja rentoudun touhuamalla jouluaskareitani ja vain nauttimalla siitä tietystä tunnelmasta.

Tästä joulusta tuleekin aivan erilainen kuin ennen. Tänä vuonna minulla on ensimmäistä kertaa joulu omassa kodissani, ainakin toiveitteni mukaan. Koska en tiedä tarkkaa muuttopäivää, joka luultavasti hivuttautuu hyvin likelle jouluaattoa, olen hieman hermona kaiken järjestämisen kanssa. En tahtoisi levittää jouluani pahvilaatikoiden keskelle, mutta en osaa kuvitella kotia ilman joulua. En, vaikka suurimman osan joulua varmasti majailen nykyisessä osoitteessa mamman muonavahvuudessa. Jouluna minun kotini pitää olla lämmin, puhdas, sievä ja järjestyksessä, jotta voin loikoilla olohuoneen matolla ja katsella joulukuusen loistetta, jota katuvalojen hohde raidoittaa, haistella höyryävää teekuppia (vaikka minulla ei hajuaistia olekaan) ja käpertyä villasukkiini onnellisena. Jos en pääse tuomaan joulua tulevaan kotiini, minusta tuntuu surulliselta, että kotini ikkunat ammottaisivat tyhjinä ja hylättyinä yksin keskellä tuiskuavaa rantaa. En kuitenkaan tahtoisi tehdä mitään leikkijoulua pikku kotiini: pari joulukoristetta sinne ja tänne, joulupöytäliina pahvilaatikon päälle ja jouluvalot ikkunaan, ei. Sekin tuntuisi väärältä kotiani kohtaan, ja toisaalta yhtä lailla se hankaloittaisi sitten joulun jälkeen kunnollista kodiksi asettautumista. No, ei kai auta kuin odottaa. Kyllä aika näyttää, mihin kannattaa ryhtyä ja mihin ei.

Minulla ei ole vielä ajatustakaan, millaisia joulukortteja tänä vuonna askartelisin. En minä oikein tiedä lahjoistakaan vielä. Täytyy kuulostella ja leikkiä tonttua. Hieman oikeasti tekisikin mieli leikkiä tonttua hienon tonttuviittani ja tallilyhtyni kanssa lasten mieliksi, mutta miten sen toteuttaisi, se on vielä arvoitus.

Vielä hetki sitten taivaanrannan värjäsi auringonlaskun leimuava hehku, mutta nyt se kaikki on jo haipunut vain aavistuksiksi aivan horisontin tuntumassa. Katulamput syttyvät, ja kohta on pimeää. Kello on puoli kahdeksan. Minusta on jotenkin kauhean hassua ja jännittävää, että täällä Pohjolan nurkilla asuu kansa, jonka eloa niin voimakkaasti leimaa pitkän pitkä ja pimeä talvi ja joka taivaltaa tuon talvisen pimeyden keskellä kaikesta huolimatta ja haikailee eteläisempien maiden lämmöstä ja valosta. Täällä me olemme emmekä ole moksiskaan pimeydestä ja kylmyydestä, mitä nyt aina valitamme, mutta silti toimitamme askareitamme ja elämme arkeamme hangessa tarpoen.

Komeita kuninkaita ja kiireinen neito

2011-09-29T22:48:00.000+03:00

Investituurassa oli oikein hauskaa. Drachenwaldin kuningaspari oli oikein kuninkaallinen: kuningas kansanomaisempi mutta ylhäisesti komea, kuningatar viileän etäinen. Uusi paronipari puolestaan on luultavasti herttaisin koskaan näkemäni parivaljakko. Minua jännitti aivan suunnattomasti mennä esittäytymään hoviin, vaikka minun ei tarvinnutkaan tehdä muuta kuin niiata kolmesti, olla kunnioittava ja pitää suuni kiinni. Kaikesta selvittiin hyvin, ja paronittaren pujottaessa tervetuliaiskorua kaulaani pääsin hetkeksi kunnolla keskiajan tunnelmiin.

Se minua hieman jäi harmittamaan, että 1700-luvun tapahtumissa solahdan hyvin helposti aivan toiseen maailmaan, mutta nyt en keskiajalle päässyt yhtä helposti. Epäilen, että tämä johtuu ainakin osittain seurojen erilaisesta järjestäytyneisyydestä: Suomen keskiaikaseura on osa niin suurta kokonaisuutta, pelkkä pala maailmanlaajuisen byrokratiakoneiston rattaistossa, niin jäykkä ja vakiintunut. Kokeneita harrastajia on verrattain paljon, tietotaitous on huomattavaa, ja minä ainakin perfektionistina ja ujona luonteena pelkään koko ajan, että joku huomauttaa vaikka siitä, että huntuni ei ole samaa aikakautta pukuni kanssa, haarukassani on yksi piikki liikaa tai jotain muuta vastaavaa. Helsingin Wanhan Waruswäen ilmapiiri on ollut tähän asti paljon rennompaa (juurikin vähäisen hierarkkisuuden ja byrokratian vuoksi). Toisaalta keskiaikapiireissä en osaa mitään mainittavan hyvin, jotta voisin jakaa osaamistani ja olla hyödyksi, mutta 1700-lukulaisten parissa koen voivani olla edes jotenkin hyödyllinen, koska osaan tanssia enemmän kuin keskivertoharrastaja Suomessa (tukholmalaisiin verrattuna olen ihan yhtä turhan kanssa tanssijana :D) ja voin tukholmalaisten opettaessa tulkata ja ohjeistaa suomeksi.

Toiseksi syyksi tähän solahtamisongelmaan aavistelen pukeutumista. Keskiaikavaatteisiin on suhteellisen helppo vain sujahtaa nostamalla mekko pään yli ja solmimalla vyö. 1700-luvulla ei ollut neidoilla aivan niin helppoa. Pukeutuminen on melkoinen projekti, johon osallistuu vähintään kaksi ihmistä. Itse olen huomannut, että kaksi pukijaa ja omat näpit ovat ehkä se tehokkain yhdistelmä. Kun sitä nojaa painoa eteen ja yrittää pitää kiinni ihan mistä tahansa suunnilleen kiinteästä kohteesta pysyäkseen pystyssä ja toinen nykii korsettia kiinni, siinä on sitä jotain tunnelmaa. Tai ehkä 1700-luku vain on enemmän minun aikakauteni, paha sanoa. Toisaalta kuitenkin pidän ritareista paljon enemmän kuin musketööreistä, ja keskiajassa on sitä jotain paljon seikkailullisempaa... Äh.

Minulla olisi aivan kauheasti kaikenlaisia ompeluprojekteja vielä täksi syksyksi, mutta en millään jaksaisi aloittaa. Oikeastaan en uskalla aloittaa, koska pelkään munaavani kokonaan. Ainakin se 1700-luvun villahame minun pitää aloittaa mielellään huomenna, jos aion saada sen valmiiksi lokakuun loppuun. Täytyy nyt vähän tutkistella, haluanko repeytyä vielä ranskalaispiialle sopivaa robe à l'anglais'ta väsäämään. Jotenkin tyköistuvan takin tekeminen ei juuri nyt tunnu ihan siltä, mitä tahtoisin tehdä. Sitä paitsi tarvitsisin kaavat. Ja kipeästi Fredrikan konsultaatiota. Katsotaan nyt, miten tässä käy.

Tässä on ehtinyt kaikenlaisia kohtaamisia tapahtua. Olimme tosiaan viime viikon keskiviikkona keskiaikaseuran kanssa yliopistolla promoamassa toimintaamme. Törmäsin tyttöjen vessaan keskiaikapuvussani ja yritin mahdollisimman huomaamattomasti sujahtaa koppiin, jotta en keräisi liian kummeksuvia katseita hörhellyksineni. Matkani koppiin tyssäsi kuin seinään, kun helmani jäi johonkin kiinni. Nolosti tempoilin helmani kevyellä kolinalla irti kopin törröttävistä ovenkarmeista ja kompuroin koppiin lukkojen taa. Vasta siinä pytyllä hiljaisuudessa istuessani kuulin, miten tyttö itkee hysteerisesti lavuaarien luona toisen rauhoitellessa parhaan taitonsa mukaan. Ilmeisesti tyttö oli juuri saanut kuulla, että jollakulla hänen läheisistä ystävistään on ortoreksia tai jokin muu syömishäiriö. Oloni oli kiperän kiusallinen, kun olin sillä tavoin törmännyt paikalle. Toisaalta, hei, se oli ihan yleinen vessa, ei mikään yksityinen terapiatila. Tyttöä kävi silti sääliksi.

Poistuin vessasta yhtä liukkaasti kuin olin sinne livahtanutkin, ja harppoessani kohti hassusti pukeutunutta seuruettani saadakseni laumasta voimaa ja naamioituakseni paremmin takaani kuului nuoren miehen ääni: "Hei, pysähdy! Odota!" Minä hämmästyin, pysähdyin ja kiepahdin katsomaan, tunnenko minä tämän ihmisen, joka uskalsi puhua oudossa mekossa ja silkkihunnussa hihhuloivalle keskiaikaharrastajalle. Ei, en tuntenut. Sen sijaan minua puhutteli hauskannäköinen, kiharatukkainen ja vähintäänkin media-alan opiskelijan näköinen nuorukainen, joka kysyi lupaa ottaa minusta kuvia, koska minulla oli "tuollainen hieno juttu päällä". Siinä minä sitten poseerasin suurten muotokuvien välissä yliopiston käytävällä komean nuoren herran kuvattavana ja olin varmasti aivan idiootin näköinen, koska en vain osaa olla valokuvattavana. Yritin houkutella nuorukaisen vielä tutustumaan toiintaammekin sillä verukkeella, että kojulla oli enemmän hienosti pukeutuneita ihmisiä. Ei tehonnut, damn it!

Tämä valokuvaajanuorukainen ei kuitenkaan ollut mitään verrattuna pullaseuraani. Sain päivän aikana tavata suurimman ja tärkeimmän osan lukiojengistäni. Ensin Tuna ilmestyi paikalle höpöttämään. Kun Tuna katosi lukemaan tenttiin, en osannut arvata, että hän tulisi pian takaisin mukanaan itse Mösjöö. Tätä riemun päivää! Pitkästä aikaa kolme pingviiniä tapasi toisensa. Söimme pullaa ja juorusimme kahvilassa, kunnes minun oli pakko palata takaisin kojullemme. Aivan äkkiä tämän jälkeen paikalle ilmestyivät Tuna ja Mösjöö muassaan kaukomailta palannut Kowalskimme eli Kuukka. Oli ihana nähdä poikia pitkästä aikaa. Joskin pojat näyttivät vähän vaivautuneilta keskiaikavaatteistani johtuen. Ainakin toivon, että se johtui vain keskiaikavaatteistani eikä minusta.

Sunnuntaina fanityttöseurueeseemme kuului lisäkseni Tuna ja Mergus, jota en ollut tavannut aikoihin. Meillä oli ehkä vähän turhankin hauskaa ja levotonta Finlandia-talolla, mutta keikka oli loistava ja mahtavuutta riitti. Josh Groban oli aika yllättäen melko veitikkamainen esiintyjä, hauska höpöttäjä, ja huumorintajultaan laulaja olisi sopinut porukkaamme kuin nenä päähän. Keikan interaktiivisuus tuli yhtä lailla yllätyksenä, joskin erittäin positiivisena sellaisena. Vaikka So She Dances ei settilistaan kuulunutkaan, keikka oli ehdottomasti yksi parhaista, joilla olen hetkeen käynyt.

Junamatka kotiin oli sangen levoton eli siis suorastaan ihana. Istuimme allergiahytissämme eristyksissä muusta maailmasta ja ahdoimme napaamme herkkuja suklaamuffinsseista ja minttusuklaakekseistä lakritsiin. Tuli paha olo - ja hauskaa oli! Sokerihumalassamme höpöttelimme niitä näitä ja paransimme maailmaa. James tuli hakemaan meitä asemalta ja heitimme Tunatuksenkin kotiin aidolla amisautolla ruokottoman musiikin säestyksellä.

Finlandia-talon keikan hurmiossa varasin liput myös Joshin Tampere-talon keikalle, ja onnekseni permannollakin oli vielä kaksi vapaata paikkaa rivillä 11 aivan reunassa. Äiti, joka ei ymmärtänyt, miksi lähdin Helsinkiin asti kuuntelemaan Josh Grobania, jos Tampereellakin se olisi ollut mahdollista, sai lähteä seurakseni. Maanantai-iltana minua jännitti taas hirmuisesti, kun odotin, millainen show olisi luvassa. No, vähän laimeahan se oli. Ainakin Finlandia-talon jälkeen. Konsertti oli ainakin kolmea kappaletta lyhyempi eikä vuorovaikutteisuus toiminut oikeastaan ollenkaan. Yleisössä oli paljon yritysporukkaa, joten Finlandia-talon kihisevä fanitunnelma sai väistyä formaalin ja hillityn "istun tässä ja katselen, kun tuo laulaa" -meiningin tieltä. Taisin olla siinä osassa permantoa ainoa, joka kailotti suoraa kurkkua mukana yhteislaulukohdissa. Eikä Josh tarjonnut minulle edes viiniä, vaikka olin jo henkisesti valmistautunut näyttämään siltä kuin olisin oikeasti juonutkin sitä! Kurjaa tämä fanin elämä. En taida jatkossa enää harrastaa. Paitsi Joshin seuraavalla Suomen-keikalla tietenkin.

Viime viikon ihanien ihmisten jälkeen tapasinkin sitten tasapainottavan kammotuksen: kilpailuoikeuden opettajamme, joka puhua pulputtaa savoa hyvin rumasti ja jolla on mursuviikset. Savon murre on aivan ihanaa, mutten ymmärrä, mikä tässä oikein tökkii. Vai onko se vain opettajan olemuksen yleinen limaisuus ja epämääräisyys. Kuin epärehellisen ja rähjäisen käytettyjen autojen autokauppiaan perikuva. Opettajan käytöksessäkin olisi ollut hieman hioista, samoin asenteissa, eikä pieni kurssituskaan olisi ollut pahitteeksi, sen verran kivikautisia opetusmenetelmät olivat. Tätä nyt sitten kahden viikon välein ennen tenttiä. Onneksi on suppea kurssi. Tämän opettajan kanssa en tahdo olla missään tekemisissä. Oli hyvin ahdistava kilpailuoikeuden luento. Ja juridiikka on sentään lempiaineeni. Se siitäkin ilosta.

Huomenna olisi taas työpäivä edessä. En tiedä, olenko vieläkään toipunut keskiviikon pullaähkystä. Meillä oli viime perjantailta jäänyttä perjantaipullaa. Sitten kokouksesta jäi viinereitä yli. Yhtäkkiä pullavuorostaan luistanut myyntipäällikkö kävi ostamassa munkkeja. Englanninopettaja tuli tunnin myöhässä pitämään tuntia työkaverilleni ja lupasi korvaukseksi käydä ostamassa suklaata. Ja kenen oli aivan pakko maistaa kaikkea? Olisi mennyt ihan turhaan hukkaan hyvää pullaa ja suklaata!

Kuinka turhauttavaa on tunkea paristoja keräyslaatikon pienestä aukosta sisään yksi kerrallaan, kun käsivarrella roikkuu muovikassillinen käytettyjä paristoja, kierrätyspiste on roskien ja todella epäilyttävän moskan peitossa? Hyvin, hyvin turhauttavaa. Vielä turhauttavampaa se on, kun kassillinen paristoja leviää kaiken sen moskan keskelle ja pitäisi niitä sieltä noukkia tietämättä, milloin tökkää kätensä johonkin neulaan tai muuhun vastaavaan. Juu, ällöä. Toimistotytön arjen ankeampia puolia.

Ranskan tunnilla oli vähän tylsää ja ahdistavaa, kun minusta ei liioin lähtenyt tänään ääntä. Lämpö kai yritti vähän nousta, mutta kai se vasta huomenna töiden jälkeen lävähtää tappiin. Jouduin vain möllöttämään ja vaikenemaan ranskan tunnilla, vaikka olisin tahtonut vastata kysymyksiin. Suoran objektin kertaaminen oli vain muka niin hauskaa. Kai se hauskaa olikin, kun oli helppoa asiaa... No, ensi viikolla sitten. Harmikseni sain tietää, ettei meillä ole yhdellä lokakuun viikolla ollenkaan ranskaa. Siis syysloman lisäksi. Tylsää.

Ranskan tunnin jälkeen suuntasin suoraan C-taloon atk-luokille tulostamaan kauhean läjän renessanssi- ja barokkitanssien nuotteja Muskotille opeteltavaksi. Olen iloinen, että löysin todella hyvän sivuston, jolla oli paljon etenkin englantilaisten maalaistanssien nuotteja, joita voimme hyödyntää. On aina mukavaa, jos bändi osaa soittaa sellaisia kappaleita, joita me osaamme tanssia. Vielä iloisempi olen siitä, että Muskotti on luvannut lähteä 1700-luvun joulubaaliin marraskuussa soittamaan. Lisäksi olemme saaneet barokkisolatreenit pyörimään kivasti, ja tanssimiimme tansseihinkin on löytynyt mukavasti nuotteja, joten jos meitä joskus joku pyytää tanssimaan, voimme tanssia elävän musiikin tahdissa, mahtavaa. Nyt meidän täytyy vain ahertaa Muskotin väellekin 1700-lukupuvut. Tästä tulee jännää... Tuskin maltan odottaa marraskuuta ja joulutanssiaisia!

Koululta kotiin suunnatessani meni vähän pitkäksi ja päädyin mummulle lounastamaan ja nukkumaan päiväunia. Päiväunetkin venähtivät nelituntisiksi. Aamun kurja olo katosi, kun sain kunnolla nukuttua. Olin kyllä nukkunut yöllä aivan tarpeeksi, sillä menin kymmeneltä nukkumaan ja nukahdin saman tien. Mutta onhan tässä ollut tätä menemistä edestakaisin ja ympäriinsä, joten en yhtään ihmettele, jos vähän nukuttaakin. Mummun vieressä oli ihanaa tuhista villaviltin alla tarvitsematta stressata juuri sillä hetkellä yhtään mistään. Taisi olla tällä viikolla ensimmäinen kerta, kun ei ollut kiire minnekään. Vaikka nukuinkin pitkät päiväunet, taidan kuitenkin könytä jo peiton alle ja unten maille. Kyllä ihminen vain sitä unta tarvitsee. Mitenköhän sitä oikeasti on teininä jaksanut valvoa aamukuuteen ja selvinnyt täysistä kouluviikoista neljän tunnin yöunilla? Sulaa hulluutta...

Uniloora, paras loora.

Kiirettä piisaa

2011-09-19T22:28:00.000+03:00

Hohheijaa, kyllä tätä menoa onkin taas piisannut! Sen lisäksi, että koulu on pyörähtänyt käyntiin, on töissä pukannut kiirusta ja samaan aikaan tanssirintamallakin harjoituksia on pari kertaa viikossa. Tämä viikko on erityisen vauhdikas.

Tänään töistä suuntasin kotiin vain myöhästyäkseni jatkoyhteydestä. Olin jo valmiiksi myöhästynyt aikaisemmasta bussista kotiin, joten kotona oleiluni jäi parin voileivän mättämiseen ja vaatteiden vaihtamiseen, kun jo hyppäsin auton kyytiin kohti kaupunkia. Onneksi sain isän ystävältä kyydin, muuten olisi päivästäni tullut varsin kurjaa bussissa istumista enkä olisi ajoissa ehtinytkään harjoituksiin. Opettelimme uuden tanssin ja treenien lopulla harjoittelimme keskiviikon keikkaa varten paria tanssikoreografiaa Greenrose Fairen kappaleisiin.

Sateisella bussipysäkillä seisominen oli jotenkin tänään erityisen tympäisevää, vaikka syyssateista pidänkin. Hihansuut kastuivat kummasti ja ranteita paleli. Mutta toisaalta asfaltti kiilsi taas kauniisti ja oli ihanan pimeää. Niin pimeää, että kotiin päästyäni minulla oli hyvä syy sytyttää jouluvalopalloni.

Huomisesta alkaakin sitten melkoinen rumba. Aamukahdeksaksi singahdan markkinoinnin suunnittelun ja johtamisen luennolle, sieltä eväsleivät laukussa töihin kahdeksitoista. Neljältä taaperran Eurokankaaseen hakemaan kauniin, sinisen viittakankaani kotiin muiden rähmäisistä käpälistä, ja kangasostoksilta suuntaan Hervantaan tanssimaan barokkisolatansseja kuudesta kahdeksaan. Kotiin nukkumaan ja aamulla taas sirpakkana ylös ja yliopistolle Aatemarkkinoille kertomaan keskiaikaseuran toiminnasta hassut vaatteet päällä. Siellä vierähtänee koko päivä neljään asti. Jossain välissä tapaan Tunan, ainakin toivon kovasti niin. Yliopistolta suorin murkinointipaikan kautta Vuoltsulle tekniikkapajaan tahkoamaan varhaisitalialaisia tansseja. Loppupuolella tekniikkapajaa treenaamme vielä vähän keikkaa varten, sillä pajan jälkeen komppaniamme suuntaa YO-talolle Greenrose Fairen levynjulkaisukeikalle tanhuamaan pari tanssia. Keikkaa pukkaa, keikkaa pukkaa. Saamme esiintyä Flamman kanssa samassa biisissä, mikä on aikas jännää.

Keikka päättynee joskus puolenyön tienoilla. Onneksi minut on jo luvattu heittää kotiin, muuten yöuneni jäisivät luvattoman lyhyiksi (jäävät ne kuitenkin). Aamulla on taas aika hypähdellä iloisesti ranskan tunnille, minkä jälkeen luonnollisesti taas töihin loppupäiväksi. Siinä välissä täytyy muistaa piipahtaa opiskelijakunnan toimistolla hakemassa opiskelijakorttiin lisää virtaa uuden tarran muodossa, jotta loppuviikosta ei tule liian kallis. Kun torstaina pääsen kotiin neljän jälkeen, en aio tehdä yhtään mitään. Korkeintaan viskon keskiaikavehkeitä yhteen kasaan, jotta voin perjantaina sulavasti pakata, kun palaan mummulta yökylästä (tämä viikko kaipaa mummulassa rentoutumista).

Perjantaina nimittäin on iltapäivästä suunta kohti lounaisrannikkoa, Turun seutua ja paronillista investituuraa, ensimmäistä varsinaista keskiaikatapahtumaani, jossa minut myös esitellään hoville. Jännittää. Paljon. Mutta minulla on mainio esiliina, josta en luopuisi kovastakaan hinnasta ja jonka tiedän olevan tukenani jännimmänkin hetken tullen, joten ei minulla hätää ole. Tanssiaisten jälkeen, joskus lauantain ja sunnuntain välisenä yönä nousen taas vankkureihin ja suuntaan tanssimestarin kyydissä kohti kotikontuja kuin Tuhkimo ikään.

Sillä sunnuntaina pitäisi, kunhan palaan unilta elävien kirjoihin, sukia esiin sievä nykyihminen ja kivuta junaan (kunhan ensin onnistun saamaan lipun mokomaan vehkeeseen). Kokka kohti etelää ja kuhisevaa pääkaupunkia. Pikaiset teerupattelut kahvilassa ystävän kanssa ja sitten Finlandia-talolle. Oih, saan fanityttöillä hyvässä seurassa ja myhäillä möllöttää, kun lavalle nousee Josh Groban. Hyvin, hyvin myöhäinen juna tuo takaisin Tampereelle kaksi hyvin, hyvin väsynyttä ja hassua seikkailijaa. Ei, Josh ei tule minun kanssani, vaan yhden naisen retkueeseeni liittyy seikkailutiimin vakipuolisko Tunatus. Kauhulla odotan sitä junamatkaa ja säälin jo valmiiksi muita matkustajia, jotka eivät voi välttyä tai suojautua hepulijorinoiltamme.

Sitten, vihdoin, saan nukkua kunnolla! Maanantaina minun pitää olla vasta kahdentoista kieppeissä millään muotoa elävien kirjoissa ja tien päällä. Mutta silloin vasta jänniä asioita onkin luvassa. Toivon, että se jännä asia ei ole astmakontrolli, johon minun pitäisi myös jossain välissä ehtiä...

Nyt voin vielä ihan pienen hetken istua ja kuunnella Mozartia joulupalloni loisteessa. Tuntuu muuten hyvältä: olla vain hiljaa paikallaan.

PS. Onnistuin rikkomaan selkäni viikonloppuna. Selkävärkki oli puolitoista vuorokautta sijoiltaan tai muuten kärttyinen, kunnes se rusahti paikoilleen ja kipu lakkasi kuin seinään. Sitä odotellessa sain napsia veljen polvileikkauksesta saamia särkylääkkeitä, jotta elämä olisi ollut edes hieman inhimillistä. Tanssiessa selkään ei sattunut, joten ilmeisesti kannatukseni on tanssiessa oikein hyvä. Miksei voi ihminen jaksaa pitää yllä samanlaista kannatusta jatkuvasti? Nääh. Niin, mikä selkäjumppa?

Paluu koulunpenkkiin

2011-09-08T23:07:00.000+03:00

Siitä on jo neljä vuotta, kun viimeksi opiskelin ranskaa. Aika on kulunut niin kauhean nopeasti. Tänään viimein palasin ranskan pariin. Olin lykännyt toisen vieraan kielen opintojani mahdollisimman pitkään, sillä en tullut ranskan opettajan kanssa toimeen. Hän puhui pariisinranskaa, kurlasi ärrää ja oli muutenkin aivan kamalaa kuunneltavaa. Lisäksi hän oli persoonana itusen haastava ymmärtää. Ei, ei ollut minun juttuni. Tänä vuonna minun oli kuitenkin pakko käydä ranskan kurssi, jos joskus aion valmistuakin.

Minulla kävi tuuri. Vielä viime vuonna kurssia opettitämä opettaja, jonka tunneille en voinut kuvitellakaan meneväni. Tänä vuonna oli opettaja vaihtunut, ja millaisen mutupullan saimmekaan opettajaksemme! Pehmeästi ranskaa lausuva, ystävällinen ja lempeä mies, joka ei varmaankaan koskaan korota ääntään. Hyvin pehmeä, melkein kuiskaava puhetapa. Ihanaa kuunneltavaa, joskin hieman työlästä: puhua voisi hieman lujempaa. On taas ilo opiskella ranskaa, kun ei tarvitse kuulla järkyttävää pariisinranskaa rosoisesti kurlaavalla kurkkuärrällä.

Aamulla minua pelotti aivan suunnattomasti mennä tunnille, sillä lukiossa hiottu kielitaito oli päässyt pahasti ruostumaan ja unohtumaan. Pelkäsin nolaavani itseni luokan edessä. Pelkäsin virheitä ja pelkään edelleen. Entä jos en osaakaan?

Kaikki meni kuitenkin hyvin. Opettaja oli mukava, ryhmäkin ihan ok. Lukemista jännitin aivan kamalasti, mutta siitäkin selvittiin. Yllätyksekseni sain jopa kehuja opettajalta, vaikka olen aina ollut heikoilla ääntämisen ja lukemisen kanssa. Hieman saisin vain tahtia rauhoittaa, ainakin omasta mielestäni. Jäi kuitenkin hyvä mieli, kun opettaja niin luokassa kuin tunnin jälkeenkin vielä kiitteli erittäin hyvää lukemistani. En muista, onko minua koskaan tällä saralla kiitelty. Jottei nyt pelkäksi suitsuttamiseksi menisi, niin sanasto ja rakenteet ovat ihan hukassa, ja joka kerta, kun opettaja pudotti pommin syliini, yritin vain änkyttää jotain vastaukseksi. Onneksi vastaukset olivat yleensä edes jotain sinne päin. Hämmästyttävästi sitä jostain mielenperukoilta unohtunutta ranskaa purskahteleekin, kun ehtii vastata, ennen kuin edes itse tajuaa, mitä sanoo. Tosi häiritsevää. Mutta hengissä selvittiin.

Kotona sitten kuuntelinkin Notre Dame de Paris'ta ja laulaa loilotin kurkku suorana. Nyt onkin sitten taas vaikea puhua, kun on kurkku kipeä väärästä laulutekniikasta ja ranskan mongertamisesta. Mutta kivaa oli!

Laulamisen jälkeen simahdinkin kuin saunalyhty päiväunille. Puolen tunnin torkkujen jälkeen heräsin kauheassa paniikissa herätyskelloon sikiunesta. No, laitoin kellon pois ja jatkoin nukkumista, kun tuntui niin hyvältä. Onneksi nyt kuitenkin jo väsyttää taas...

Kireitä kieliä

2011-08-21T22:25:00.000+03:00

Olen ollut vähän turhan kireänä viime aikoina. Toistuvasti olen napsahdellut ihmisille liian herkästi. Toisaalta voisin puolustella kiireellä, mutta olen saanut puuhata pääasiassa mukavia asioita pääsääntöisesti mukavien ihmisten kanssa. Yleensä napsahtamisen ärsykkeenä on toiminut se, että on kiire, pitäisi saada asioita tehdyksi ja ihmiset, joiden pitäisi tehdä asioita, eivät tee asioita - ainakaan niitä, joita heidän pitäisi tehdä. Ehkä korventavimpana lisämausteena vielä, että suurinta osaa näistä ihmisistä ei tunnu mitenkään häiritsevän se, että he eivät tee asioita tai että muut yrittävät revetä kymmeneen paikkaan yhtä aikaa hoitaakseen kaiken alimiehityksellä. Niin, ja bonuksena plussapisteiden päälle vielä yleinen sählääminen, kyvyttömyys aikatauluttaa ja sopia asioita etukäteen ja vielä toimia sovitun mukaisesti. Korpeaa - ja syvältä.

Tätä taustaa vasten oli melko raskaat markkinat tänä vuonna. Olihan siellä kivaakin, ja kun sain hetkeksi paeta turnajaiskentän laidalle eläytymään, sain tasattua paineita ja nostettua hymyn huulille. Hieman verta, luita ja hampaita rauhoitti mieltä kummasti, vaikka tuntui, että kojullamme vallitsi välillä totaalinen sekasorto ja epätietoisuus. Minusta oli suuri vääryys, että kaikki valmistelut ja vetovastuu kaatuivat yhden henkilön niskaan. Hieman kiukutti myös kokeneempien harrastajien käytös, mutta tällä hetkellä tapailen kulunutta viikonloppua hyvin värittynein lasein: mitä tapahtui ja miksi? Ensi vuonna paremmalle järjestelyllä, toivon mukaan.

Kesän toisiksi viimeinen, oikeastaan viimeinen varsinainen keikka, on Kokkolassa syyskuun alussa kahden viikon kuluttua. Ajattelin helpottaa vetäjämme taakkaa ja ottaa Kokkolan tanssikeikan mahdollisimman paljon vastuulleni. Hieman minua pelottaa, miten suoriudun tehtävästä, mutta pakko yrittää: ei sitä muuten koskaan opikaan. Enkä minä tahdo nähdä enää, miten ystäväni kiitää paikasta toiseen ehtimättä kunnolla nauttia ihanasta harrastuksestaan, josta varmasti saa myös voimaa.

Mutta noin summa summarun: yritän parantaa tapani ja hillitä itseäni napsahtamasta. Onneksi töissä suunnitellaan maanantaisten joogatuntien aloittamista. Jos joogassa lihasten lisäksi venyisi vähän pinnakin - ja päättömän palloilun sietokyky siinä samalla.

Likka lähtee Riikaan

2011-08-03T10:29:00.000+03:00

Heipsan! Tämä tyttö on kasannut kimpsunsa ja kampsunsa - ainakin melkein - ja suuntaa kulkunsa Tampere-Pirkkalan valtaisalle lentokentälle. Lentohärvelin nokan suuntana on toivon mukaan Riika. Siellä odottaa ihana hotelli ja ihana vanhakaupunki. Minä puolestani odotan ihanaa matkaseuraani, joka lupasi noutaa minut hieman puolen jälkeen. Tunidan kesäseikkailu 2011:n alkuun on siis enää 15 minuuttia! Tästä se riemu alkaa.

Matkahepulia on kevyesti purettu myös Tunida Peränpään seikkailuihin, mutta varsinaisia reissupäivityksiä tuskin on (ei ole) luvassa paikan päältä.

Kotio tullaan 6.8. lauantaina alkuillasta. Nunnamuseot ja epäonniset kirkontornit, täältä tullaan! Jos muuten jotain (kuten se surullisenkuuluisa kirkontorni) menee Riiassa rikki loppuviikon aikana, niin se ei sitten oltu me.

Suvipäivä kartanolla

2011-08-01T16:52:00.001+03:00

Aamulla peiton alta nousi pahasta 1700-lukulaisesta dagen-efteristä kärsivä neitokainen illan kampaus takaraivolla joka suuntaan hapsottaen. Selkää ja jäseniä kolotti kankeus, ja ajatus seisoi kuin marenki kulhossaan. Örgh.

Olin kömpinyt kotiin Tuhkimon lailla siinä puolen yön jälkeen ja onnellisena riisunut neiti Nordbackin kesäpuvun yltäni tuolille. Pientä yöpurtavaa poskeen ja sujahdus peiton alle myhäilemään. Uni ei ollut tulla, kun leijuin läpi illan suloisten muistojen.

Olin toinen puolikas keittiötiimistämme. Hääräsimme paronittaren kanssa kasaan varsin kelvollisen kattauksen keskiviikkona leipomistamme makeista ja suolaisista sekä valitettavasti teollisesti tuotetuista marmeladeista (ensi kerralla tahdon kokeilla itse marmeladinamusten tekemistä). Rapu-sienipasteijat (työnsin niitä vanhalle sotilaalle mukaan pussillisen) ja keittämämme suklaajuoma löivät itsensä läpi. Etenkin suklaajuomaa monet taivastelivat parhaaksi kaakaoksi, jota ovat koskaan juoneet. No, olihan siinä noin suklaalevyn neljännes per kuppi. Eihän sellainen voi olla muuta kuin taivaallista? Olin tietenkin hyvin mielissäni, kun tarjottavamme maistuivat, mutta parasta kuitenkin oli tunne hyödyllisyydestäni - jopa keittiössä! Onnistuin olemaan keittiössä hyödyksi, ja kaikki sujui hyvin. Täytyy myöntää, että tiskatessani kaakaokattiloita ja posliinikuppeja illan päätteeksi saamani kehut lämmittivät mieltä entisestään. Kerrankin oikeasti tunsin olevani aidosti hyödyksi järjestelyissä.

Johdin myös ensimmäiset tanssiaiseni. No, ei niitä kolmea-neljää tanssia ehkä voi kutsua tanssiaisiksi, sillä suurin osa ajasta kului opettamiseen, mutta sain kyllä hyvää palautetta siitä, että tanssit käytiin kunnolla läpi ja että nyt niitä oli mahdollista muistaakin. Äänikin toimii vielä oikein mainiosti, joten kailotin ilmeisesti ihan kohtuullisella tekniikalla läpi illan. Odotin hieman kauhulla tätä aamua, kun tiesin huutaneeni vuoroja koko illan.

Naisseurassa käyskentelimme, jotkut vähemmän rauhallisesti helmat hulmuten, koivukujaa pitkin järvenrantaan ihastelemaan viilenevää ja hämärtyvää kesäiltaa. Ihmettelinkin, miten kaunis paikka Haihara saattoikaan olla tuollaisena iltana. Pukujaan arvokkaasti kantava herrasväki loi aivan oman, maagisen tunnelmansa kartanomiljööseen. Jo aamulla noustessani autosta hatun leveää lieriä varoen 1700-luku humahti vatsaan ja nosti hymyn huulille. Autokin muuttui hevosvaunuiksi takanani. Miljöö palveli meitä hyvin, ja pitkä hiekkatie rannan tuntumassa, puiden katveessa yllytti mielikuvitusta kiitolaukkaan ja näin jo neiti Nordbackin kulkemassa tuota hiekkatietä pitkin keskustellen vilkkaasti herraseurassa.

Yöllä näin ihanaa unta. Tanssin leikittelevää menuettia W.A. Mozartin kanssa, ja pian tanssin jälkeen Wolffie ilmoitti haluavansa mennä naimisiin kanssani. Tiesin säveltäjäneron olevan kihloissa Constanzensa kanssa ja huomautin tästä asiasta, mutta tuo naureskeleva nuorukainen kuittasi tämän tosiseikan pelkällä kädenhuitaisulla ja sanoi marssivansa keisarin puheille ja pyytävänsä kihlauksen purkamista ja siunausta liitollemme. Olin aivan häkeltynyt mutta onnellinen ja otettu saamastani huomiosta. Wolfgangin kanssa emme päässeet koskaan aivan keisarin eteen, kun jumiuduimme tanssisalin nurkkaan ihmettelemään onneamme ja kihertelemään keskenämme. Muutamaan otteeseen Wolfgang oli jo kiskomassa minua keisarin luo, mutta ujouttani peruutin aina paksujen verhojen suojaan ja vedin Wolfgangin mukanani, ja hän yrittikin rauhoitella minua parhaansa mukaan (mikä ei ollut kovin paljon tuolta lapsenomaiselta, ailahtelevaiselta nuorelta mieheltä).

Herrasväki kartanon kuistilla

Nallekarkkeja

2011-07-24T20:56:00.000+03:00

Isä ja Murmeli olivat Tallinnan-risteilyllä ja tulivat juuri takaisin kotiin. Minä sain tuliaisiksi 240 grammaa Halvan nallekarkkeja - olen onnellinen. Huomenna ovat leuat jumissa, uskoisin. Nam nam.

Vietimme tänään myös mummun 74-vuotispäiviä. Juhlittelu meni varsin rauhaisissa merkeissä, kun vierasväkenä olimme vain minä ja äiti. Söimme ja menimme päiväunille, mummu kuorsasi ja röhnötimme kuin ne kuuluisat ellunkanat vain noustaksemme nauttimaan kakkukahvit ja loikoillaksemme lisää, tällä kertaa olohuoneen puolella Tohtori Kiminkistä katsellen. Tässä vaiheessa minä otin neulan kauniiseen käteen ja aloin pistellä luukujaa kiinni toiseen koripanieriin. Leppoisat synttärit. Ehkä ensi vuonna sitten vähän enemmän räiskettä, kun tulee täyteen kolme neljännestä vuosisadasta.

(Auh, leuat kramppaavat kohta tästä nallekarkinnatustamisesta. Ei kahta yhtä aikaa!)

En ehtinyt aamulla leipoa pikkuleipiä enkä tiedä, missä välissä niitä ehdinkään leipoa ennen keskiviikkoa. Näyttää vähän huonolta. Hieman omatunto juilii, kun kaverit olivat jo ehtineet kokeilla rapu-sienipiirasta eilen illalla ja laittoivat kattavan selostuksen koeleipomuksestaan ja minä en saa edes yksiä pikkuleipiä tehtyä. Mutta kun nukutti, onko se hyvä syy? Että osaan olla saamaton...

Neppariinkin törmäsin tallustellessani kotia kohti. Sieltähän se sinkoutui suoraan tiukkaan halaukseen, kun oli minut nähnyt ikkunasta. Tohisi innoissaan rapujuhlista ja kaikesta, leffailloista ja Johnny Deppistä. Johnny Deppistä... Olin järkyttynyt. Johnny Deppistä? Neppari? Enpä olisi ihan heti uskonut. Ja Twilight! Muutenkin on niin vaikea tottua ajatukseen, että Neppari ei enää puhukaan pelkkiä lasten juttuja. Teini-ikä alkaa kolkutella ja jutut muuttua sen mukaan. Miten päin sitä itse tässä olisi, kun ei oikein osaa suhtautua ensimmäisiin kiherryksiin, kun on niin jännää ja hassua, kun Bella tahtoisi riisua vaatteet Edwardin edessä? Oi voi...

2011-07-24T00:34:00.000+03:00

Tuntuu hassusti siltä, että tekee mieli valvoa. On jotenkin hyvä olo. Ehkä se johtuu siitä, että alan alitajuisesti ajatella, että on jo syksy. Salaa työnsin Rajattoman Joulun soittimeen ja painoin nappia masu odotuksesta sykkyrällä.

Mietin tänään, miten onnellinen olenkaan. Vaikka monet asiat tuntuvat kaatuvan niskaan ja aikaa on aivan liian vähän, pysähdyin tänään aamulla mummun keittämää mannapuuroa syödessäni katselemaan suoraan kattilasta puuroaan kaapivaa mummuani, joka oli täysin keskittynyt puuroonsa ja sen makustelemiseen. Kaavittuaan kattilan tyhjäksi ja maisteltuaan vielä viimeistä lusikallista hartaudella mummu hymyili tyytyväisesti ja puhisi kylläisyyttään. Tuona hetkenä ajattelin, että minä vielä joskus vanhana mummona kertoisin sukulaislapsilleni siitä, miten mummuni söi puuroa ja näytti niin onnelliselta siinä pöydän toisella puolella tuona aamuna.

Illalla saunassa nauroimme ja höpötimme äidin ja mummun kanssa, ja sain pestä mummun tukan. Tyttöjen illan kruunasi iso lautasellinen talkkunaa ja viileä lasillinen raparperimehua. Äidin vietyä mummun kotiin köllähdimme sohvalle katsomaan yhdessä tv:stä puhdasta hömppää - Sinkkuelämää. Minä natustin himoni herättäneitä luumuja ja ihmettelin, miten minä istun äidin kanssa katsomassa Sinkkuelämää lauantai-iltana yöpaidassani.

Päivällä ompelin 1700-luvun kesäisen arkipukuni hameen melkein valmiiksi. Nyt se kaipaa enää vain helman huolittelemista ja ehkä vyötärönauhaan muutamaa käsinpistoa tanakoittamaan räpellystäni. Voisin myös peittää tökerön ompeluni jäljet siivosti kanttinauhan alle, jos vain löydän sopivan väristä nauhaa kaupasta. Yleisesti ottaen olen kuitenkin hirmu tyytyväinen aikaansaannokseeni. Voisin ottaa siitä jossain vaiheessa valokuvia. Siihen tarvitsisin kuitenkin koripanierit, jotka vielä toistaiseksi ovat pahasti kesken. Ei sillä, hametta voi kyllä käyttää ilmankin, mutta hauskemmalta se näyttää korien kanssa.

Lisäksi ompelin käännettävää kimonojakkuani, josta tulee yläosa arkipukuuni eli kaveri melkein valmistuneelle hameelleni. Paronittaren piti auttaa minua katsomaan etu- ja takalaskokset kohdalleen, mutta vaikka seisoin jonkin aikaa sovitusnukkena korsetissani, emme saaneet aikaiseksi kuin vain tyydyttävän väkerrelmän, ja päätimme pyytää Fredrikaa neulaamaan laskokset uudestaan kohdilleen, kuten hän jo kerran teki (ja otti neulat pois jostain kumman syystä, jota paronittaren kanssa tänään ihmettelimme).

Kun jakkuni ei näyttänyt olevan yhteistyökykyinen, nappasimme Ludvig XV:n keittiömestarin Keittotaidon kannettavan käsikirjan esiin ja aloimme pohtia, mitä tarjoaisimme Kartanon suvipäivillä vieraillemme. Pienimuotoisen menun muodostivat rapupiiras, sitruunaiset pikkuleivät, kardemummainen piimäkakku sekä tuoreet persikat tomusokerihunnulla. Juomapuolella tarjoillaan kahvia (hui!) ja suklaajuomaa. Suklaajuoman ohje kuulosti niin eksoottiselta, että sitä on kerrassaan pakko kokeilla - mitä muutakaan voi, kun keitettyyn suklaaseen lisätään kesken kaiken raaka munankeltuainen? Ei ihan peruskaakaota.

Huomenna on mummun 74-vuotissyntymäpäivä. Ajattelin kokeilla yhtä Ludvig XV:n keittiömestarin sitruunaisten pikkuleipien ohjetta. Saas nähdä, saadaanko kakkukahvipöytään jotain erikoisempaakin mutusteltavaa vai onko tyytyminen mummun perinteiseen täytekakkuun. Onneksi ei haittaa, jos pikkuleipäni menevät aivan pyllylleen, sillä mummun kakku on kuitenkin niin herkullista.

Minulla on ollut käsittämätön ikävä Tunaa koko loppuviikon. Taitaa olla syynä se, että on niin paljon yhteistä odotettavaa. Hassua, olemme menossa yhdessä Riikaan ja myöhemmin syksyllä peliinkin. Tosi outoa. Ihan kuin edellisistä isoista seikkailuistamme olisi kauhean pitkä aika.

Olen nyt innostunut ompelemisesta. Aloin jo ajatella talvikauden vaatteita. Joulubaali on kuitenkin Suomenlinnassa joulukauden avajaisissa, ja mikä olisi sen mukavampaa kuin olla paikalla lämpöisessä villahameessa (hameissa?) ja pehmoiseen (tonttuviittaan!) villaviittaan kääriytyneenä pakkasen nipistellessä nenänpäätä? Pitäisi tehdä hieman tutkimusta talvivaatetuksesta 1700-luvulla...

Sain myös jonkin kumman päähän piston opetella jonkin soolobarokkitanssin nuorelle neidolle. Minähän olen tähän asti systemaattisesti kieltäytynyt opettelemasta sellaisia koukeroisia ja vaikeita hovitansseja, mutta nyt se alkoi yhtäkkiä tuntua mielenkiintoiselta ja kutkuttavalta ajatukselta. A Single Dance For A Young Lady opeteltiin joskus tanssileirillä, taisi olla kevät 2010, ja tuolloin kieltäydyin koko touhusta. Olisikohan aika löytää edestään, minkä on taakseen jättänyt? 16 tahtia, ei pitäisi olla sula mahdottomuus.

Aikakausien päätöksiä

2011-07-22T14:08:00.000+03:00

Viikon sisään päättyi kaksi minulle aikoinaan niin tärkeää asiaa. Kummastakin luopuminen nosti kevyitä kyyneliä silmiin, mutta eihän sille mitään voi: mikä tässä maailmassa ei muuttuisi? Hassua sinänsä, että luulin, ettei näillä kahdella asialla olisi ollut minulle enää niin suurta merkitystä kuin aikoinaan hurahtaneina teinivuosinani.

En oikein tiennyt, olisinko yleensäkään tahtonut lähteä katsomaan viimeistä Potter-leffaa. Ainakin yritin uskotella itselleni, etten halua. Tosiasiassa olisin varmaan tahtonut mennä ensi-iltaan, mutta kun luotettu luihukumppanini oli vangittuna julmaan betonilinnoitukseen, jota työpaikaksi kutsutaan, en viitsinyt edes elätellä toiveita. Mutta heti sunnuntain näytökseen varasimme liput. Sunnuntaiaamuna olin vielä täysin varma, että sujahdan leffateatteriin arkiretkuissani, tukka suunnilleen kammattuna, mutta kuitenkin löysin itseni silittämästä mustaa kouluhametta ja taiteilemasta solmua siniruskearaidalliseen solmioon. Niin, vielä viimeisen kerran ulkoilutin Korpinkynnen koulupukua. Lämpöisestä säästä huolimatta hikoilin onnellisena slipoverissani. Elokuvan loppupuoli kului itkeskellessä - en usko, että täysin poskelleen sijoitetut, kornit eeppisyyspläjäykset elokuvassa aiheuttivat muuta kuin tuskankyyneliä - ja kädestä kiinni pidellessä. Taisin itkeä jotain syvempiä asioita kuin hahmojen kuolemia.

Toisen kerran pidättelin kyyneliä eilen töissä. Istuin työpisteelläni ja tuijotin NasaTV:tä. Lennonjohdon suurilla näytöillä näkyi, miten avaruussukkula lähestyi maata ja ilmakehää kauniisti masu edellä. Hiljalleen se kääntyi ympäri jarruttamaan perällä. Välillä seurattiin sukkulan etenemistä laskeutumisreitillään Kuuban vieritse ja lopulta ruutu pimeni. Näytöllä juoksi vain kellonaika ja yhtäkkiä pimeyden keskellä alkoi hohtaa valkoinen, epäselvä ja suttuinen läiskä, joka lähestyi lähestymistään. Tuo häilyväinen valopilkku oli vain vaivoin tunnistettavissa avaruussukkula Atlantikseksi, mutta sieltä se oli tulossa. Yhtäkkiä näytölle läjähti kuvaa ohjaamosta kiitotielle, kun sukkula lähestyi kotiaan vielä viimeisiä metrejä, kunnes se viimein kosketti tukevasti maankamaraa. Pimeyden halki kiisi kaunis, valkoinen, nenästä hieman nokeentunut sukkula jarruvarjo perässä lepattaen. Jonkin aikaa sukkula seisoi pimeydessä, kunnes aamunkajo nousi horisontin yli ja valaisi kiitotien hailulla valollaan. Ihmiset häärivät höyryävän sukkulan ympärillä, lennonjohdossa juhlittiin sukkulalla koristellun kakun kera, tunteikkaita ja isänmaallisia puheita pidettiin... Oli omituista tajuta, että se tosiaan oli ollut USA:n viimeinen sukkulalento ja että nyt koko sukkulaohjelman väeltä loppuisi työt, 30 vuoden aikana hitsautunut porukka hajoaisi. Koko minun pienen ikäni oli tehty sukkulalentoja. Olin haaveillut 12-vuotiaana ryhtyväni astronautiksi tai astrofyysikoksi, ihan miksi vain, jotta pääsisin joskus NASA:n palkkalistoille. Sittemmin olin ymmärtänyt, ettei minulla ehkä ihan ollut rahkeita sellaisiin töihin. Nyt se kaikki oli sitten viimein ohi. Viimeinen sukkula oli laskeutunut. Tästä lähtien on vain odoteltava, mitä venäläiset saavat aikaan. NasaTV:tä tulee silti ikävä. Toivottavasti itäiset ystävämme ymmärtävät lähettää laukaisuista ja laskeutumisista yhtä hyvää videokuvaa kuin amerikkalaiset.

Atlantiksen laskeutumista katsellessani ymmärsin myös todella hyvin Tunan viehtymyksen lentokoneisiin. Ymmärsin, mitä niin hienoa on noissa valkoisissa peltilinnuissa, jotka lentelevät ympäri planeettaamme mantereelta toiselle. Ei sillä, minusta lentokoneet näyttävät edelleen pelottavilta otuksilta. Ohjaamot näyttävät liikaa tyhjiltä silmiltä, jotka vaanivat varomattomia matkustajia.

Mutta näin päättyi kaksi aikakautta tämän tytön elämästä. Toisaalta Tuna yllytti minut palaamaan vanhan harrastuksen pariin: ilmoittauduin larppiin pitkästä aikaa. Vaikka minua pelottaa ja jännittää aivan kamalasti - ennen kaikkea ihmisten kohtaaminen - odotan peliä jokseenkin innolla.

Singerin surinat

2011-07-21T22:34:00.000+03:00

Ihmettelin, miksi minua väsyttää näin kovasti, mutta vilkaisu kellon suuntaan kertoi syyn: minun pitäisi olla jo nukkumassa. Toisaalta, kun nyt vielä koneen ääreen eksyin ja kun huomenna ei kerran tarvitse herätä töihin, mikäs sitä hieman valvoessa.

Vietin illan ompelukoneen ääressä. Ei ollut yhtään sellainen olo, että olisi tehnyt mieli ommella, mutta koska Kartanon suvipäivä on reilun viikon kuluttua ja puku on vielä leikeltynä kankaina kopassa, sitä on vääntäydyttävä ompelupuuhiin, vaikka ei niin kovasti huvittaisikaan. Sain hameen ommeltua siihen vaiheeseen, että se täytyy enää laskostaa (tuska!), ommella kiinni vyötärönauha ja lyhentää ja huolitella helma sopivan mittaiseksi. Siinäkin on ihan riittävästi hommaa. Pitäisikö tässä muka ehtiä vielä ommella kääntöjakkukin viikossa? Jaiks!

Ompelupuuhieni keskellä turhauduin rankasti. Vaikka miten yritin, en vain saanut aikaiseksi niin siistiä jälkeä kuin olisin halunnut. En voi sanoa olevani tyytyväinen. Jäin miettimään, miten paljon helpompaa olisi, jos oikeasti näkisin kunnolla. Tietty muutamasta lisäulokkeestakin voisi olla pientä apua joissain tilanteissa. Mutta ei auta itku markkinoilla: näillä mennään, mitä on. Täytyy vain yrittää tehdä ja ommella, jotta löytäisin minulle parhaat tavat tehdä asioita. Yritän lohduttautua sillä, että kukaan ei tule tutkimaan hameeni sisäpuolta, joten on aivan sama, millaisia kökkösaumoja siellä on jemmattuna. Jos joku hameeni alle päätyy, niin epäilen, että silloin kiinnostus kohdistuu johonkin aivan muuhun kuin ompelutaitoihini.

Keskiaikaiset joululaulut alkavat unettaa nyt niin pahasti, että taidan kuitenkin kömpiä unten maille. Kaikkea kirjoittamisen arvoista on tapahtunut, ja ehkä minä aiheista joskus turisenkin, kunhan löytäisin sopivan raon kirjoittamiselle. Loppukesä näyttää äärimmäisen kiireelliseltä - luvassa on paljon ihania asioita! (Kuten keskiviikkona alkava kesäloma, jihuu!)

Kallo kahden jäätelö

2011-07-18T17:09:00.000+03:00

Olen liian vanha valvomaan öitä. Sisäinen tätini sanoo, että on nukuttava kunnolliset yöunet, jotta mikään voisi toimia. Viime yönä taas valvoin. Kierin peiton alla pienen iäisyyden, kunnes viimein nukahdin. Parin tunnin yöunilla suunnattiin töihin, ja olo oli sen mukainen.

Jep, toimistolla oli aika hervotonta ja väsynyttä, sillä työkaverinikin oli nukkunut vain parisen tuntia ja jaoimme yhdessä väsyneen, pyörryttäväisen mielentilamme. Kuin ihmeen kaupalla selvisimme kumpikin hengissä. Tähän ihmepelastumiseen syynä saattoi olla kello kahden jäätelö, jota metsästimme molemmin puolin Hämeenkatua menestyksekkäin tuloksin. Olo parani huomattavasti (hetkeksi), kun sai nuoleskella törkeän isoa minttusuklaapalloa.

Ingmanilla on muuten ehdottomasti parempaa minttusuklaajäätelöä kuin Valiolla. Tykkään kunnon suklaalastuista, joita Ingmanin jäätelössä on. Lisäksi ainakin Koskipuiston kioskien välillä on julmettu hintaero. Ingmanin kioskilta saa yhden pallon aitoon vohveliin 2,50 eurolla ja tämäkin pallo on suurempi kuin Valion kaksi palloa keinovohvelissa, vaikka koko kahden pallon mitätön komeus maksaakin neljä euroa. Muistaakseni Ingmanilla kaksi palloa maksaa 3,50 euroa.

Päivän päätteeksi juoksin (totta kai) bussille. Näin kuitenkin vain perävalot ja samalla kuulin, kuinka minulle huikattiin "Moi!" Huomasin seisovani opiskelukaverini (yksi niitä harvoja ihmisiä TAMKista, joita voin rehellisesti kutsua kavereikseni) vieressä. Olin aidosti iloinen hänen tapaamisestaan, sillä olin juuri muutamaa päivää aiemmin miettinyt, mitä hänen kesäänsä mahtaa kuulua. Ystävällisesti hän kertoi, että bussi, joka juuri oli lipunut pysäkiltä liikennevaloihin, oli ollut kotilinjani, joten jäin muitta mutkitta turisemaan: olisihan edes hetkeksi juttuseuraa pitkää odottelua lyhentämässä. Turisimme niitä näitä töistämme ja pyörittelimme päätämme ilmeisesti yleiselle käytännölle, että Helsingistä soitetaan Tampereelle, jotta saataisiin tietää, miten asiat hoidetaan Helsingissä. Yhtäkkiä opiskelukaverini ihmetteli, että pysäkeille oli kurvaamassa toinen kotilinjani bussi. Huikkasin heipat, tikkasin omalle pysäkilleni ja törmäsin bussin ovella toiseen tuttuun. Jutusteluseuraa riitti siis myös bussimatkan ajaksi. Kumma juttu, miten sitä aina rykäyksittäin törmää tuttuihin kaupungissa.

Väsymys alkaa hiljalleen painaa oloa pahoinvoinnin puolelle. Olin suunnitellut ompelevani tänään 1700-luvun koripaniereja, joita aloitin lauantaina. Meinasin ryhtyä myös tyhjentämään vaatekaappiani heittääkseni pois vaatteita, joita en enää käytä. Olisi yksi esityslista kirjoitettavana. Olisi yksi hame ommeltavana. Olisi yksi ilmoittautuminen täytettävänä. Mutta nyt en tee mitään muuta kuin loikaisen hetkeksi pitkäkseni ja pistän silmät kiinni! Ja kuuntelen Beethovenin pianomusiikkia. Se lievittää päänsärkyä.

Keskeneräisyyksiä

2011-07-15T18:12:00.000+03:00

Hohhoijaa, tiedän, että minun pitäisi istua ompelukoneen ääressä ompelemassa tai ryömiä mittailemassa kangasta (oikeasti minun pitäisi istua tässä ja kirjoittaa koulutehtäviä), mutta jotenkin on taas sellainen olo, että tästä kasautuneesta tekemisestä ei vain voi itsekseen ja omalla osaamisella selvitä. En uskaltaisi lähteä kokeilemaan, miten 1700-luvun koripanierit luonnistuisivat. Minulla olisi kyllä jo ihan hyvää kangasta, jämäkkää raakakangasta, josta voisi lähteä testaamaan. Tämän lisäksi pitäisi toki tehdä valmiiksi myös arkipuku, jonka hametta aloitin ja jonka hameen laskostamiseen menetin hermoni. Jakku on jo leikattuna, mutta se on niin hieno juttu, että en uskalla koskeakaan siihen ilman asiantuntevaa apua. Ei puhutakaan sitten renessanssipukuprojektistani, vihreästä puuvillasametista tai Turusta ostamistani pellavista, jotka keskiviikkona sain kutistettua... Investituuraan mennessä täytyisi ainakin nuo pellavat saada hävitettyä parin mekon muotoon. Miksi minä aina hamstraan näitä pukuprojekteja, vaikka olen ihan surkea ompelija?

Inhottaa, miten tietoinen olenkaan kaikista keskeneräisistä koulutehtävistä. Onneksi kuuden työpäivän jälkeen minulla alkaa kesäloma, jolloin minulla teoriassa pitäisi olla muka aikaa tehdä niitä. Eli ei, koska Kartanon suvipäivä on kuun lopulla ja sinne pitäisi se arkipuku väsätä... Voi perhana. Seuraavalla viikolla kesälomaseikkailen.

Kesäseikkailusta olen hirmu tyytyväinen. Tunida lentää taas. Päätimme suunnata tällä kertaa Riikaan. Varasimme eilen lennot ja hotellin. 210 € per nassu. Hotelli näyttää aika messevältä. Jäimme tässä vain miettimään, mitä siellä Riiassa sitten oikein tehdään... Emmeköhän me jotain keksi!

Jäätelömme oli jäätynyt kiinni toimiston pakastelokeroon. Sain todella kammeta sen irti oikein hartiavoimin. Ihme kyllä, jäätelö itsessään oli jetsulleen sopivaa syötäväksi ja palastelemisesta selvittiin kevyesti ilman moottorisahaa. Ihmettelen vain, miksi laitoin jäätelöni päälle suklaakastiketta, kun en siitä edes pidä.

Toimistoelämää heinäkuussa

2011-07-14T22:09:00.000+03:00

Taloussanomien sivuilla väitettiin, että heinäkuu on parasta aikaa olla töissä. Rohkenen olla eri mieltä. Eilisen katastrofivyöryn (poliisin terveiset, vessatukos, tekemätön hotellivaraus, jne...) jälkeen olin tänään nukahtaa töihin. Aivot jumittivat täydellisesti toimiston hiljaisuudessa. Mikään ei liiku minnekään ja kaikkialla on vain hiljaista. Heinäkuun epätoivoisen hiljaisina tunteina sitä löytää itsensä mitä mielenkiinnottomimmista hommista, kuten täsmäyttämästä matka- ja kulutilejä. Turkasen turhauttavaa touhua.

Tänään suoritin kuitenkin yhden urotyön: hankkiuduin eroon viikon verran jääkaapissa kulhossa seisseestä mössöstä, joka vielä viikko sitten oli ollut jäätelöä. Massa oli kauniisti eriytynyt lilluvaksi, vetiseksi maitolitkuksi ja rapsakkaaksi kuoreksi, joka tiiviisti sulki kauhan tahmaiseen syleilyynsä. Kaadoin suurimmat vellit vessanpönttöön. Ei ollut hyvä idea. Kuorikerros lipui aina vain sinnikkäästi takaisin pintaan monista vetoyrityksistä huolimatta. Kun sain kaiken viimein huuhtoutumaan viemäriverkoston syövereihin, menin tiskaamaan kulhoa, joka näytti olevan kuin pienoisen ydinräjähdyksen jäljiltä. Jäätelömössö tuntui syöpyneen kiinni kulhon reunoihin, vaikka sitä kuinka tiskiaineella ja -harjalla kovistelin. Kolme kertaa sain jynssätä kulhon, ennen kuin kelpuutin sen siirrettäväksi pesukoneeseen. Tyytyväisenä söin lounaani, minkä jälkeen päätin vielä piipahtaa vessassa ennen palaamistani työpisteeni ääreen. Raotettuani pöntön kantta kohtasin tutun näyn: muutama kikkare valkoista, raejuustolta näyttävää mönjää oli kellunut tiensä tervehtimään seuraavaa varomatonta, joka erehtyisi pyttyyn kurkistamaan. Toivon mukaan jäätelö ei enää viimeisen vetoni jälkeen palannut pönttöön lillumaan.

Kuivaa toimistohuumoria: Kuinka monta tradenomia tarvitaan keittämään vettä? - Kaksi. Toinen keittää vettä ja toinen seisoo vieressä kuppi kädessä jumittaen, kunnes tajuaa, ettei pönöttäminen ole kustannustehokasta.

Onneksi päivä ei värittynyt liian harmaaksi. Pääsin karkaamaan Tunan luo suunnittelemaan kesäseikkailua Baltiaan, kuuntelemaan eeppistä musiikkia, höpöttämään, syömään herkkuja ja katsomaan, miten pseudohistoriallinen nussipussikarhun hyökkäys piirtyi paperille. Nyt on vähän paha olo kaikesta siitä makeasta, mutta hyvä mieli ihanasta ystävästä.

Vedenalainen kooma

2011-07-11T17:55:00.000+03:00

Näin unta välkehtivästä, kristallinkirkkaasta vedestä. Vesi välkehti kaikkialla auringonsäteiden tunkeutuessa sen läpi valkoiselle hiekkapohjalle, jolla minä makasin ja katselin veden välkehtimistä. Oli sopivan lämmintä ja äänetöntä. Ystäväni sinisessä burgundinpuvussaan näytti aivan lentävältä miljoonakalalta suunnatessaan uintinsa puiden latvojen tasalle päästäkseen pintaan hengittämään. Ihmettelin, miksi meidän piti käydä pinnassa, koska pystyimme kuitenkin puhumaan veden alla ilman ongelmia. Ystäväni kehotti minuakin nousemaan pintaan, mutta en enää jaksanut. En ollut käynyt pinnassa pitkään aikaan, koska kykenin hengittämään vedessä, mutta ilmeisesti veden alla hengittämisestä ei ollut niin suurta hyötyä: niin saattoi selviytyä hieman pidempään veden alla ilman tukalaa oloa, mutta vedenneidoksi se ei muuttanut, ilma oli edelleen elintärkeää. Minua alkoi väsyttää, ja tuntui maailman parhaalta idealta kellahtaa pehmeälle, lämpöiselle hiekalle auringonlaikkuun, sulkea silmät ja nauttia rajattomasta äänettömyydestä, vesimassojen hiljaisesta liikkeestä, joka tuuditti nopeasti uneen. Mitä syvemmälle uneen vajosin, sitä tietoisemmaksi tulin siitä, miksi ja mitä minulle oli tapahtumassa, mutta räpiköivästä paniikista huolimatta olin jo niin väsynyt hapenpuutteesta, että ajattelin nousevani pintaan, kunhan ensin otan pienet torkut. Ihan pienet vain... Vain niin, että nukahdan, kyllä tällainen hätä herättäisi minut sitten heti ja voisin virkistyneenä uida pintaan.

Unessani nukkuminen tuntui ihanalta. Se oli täydellisintä unta, mitä toivoa saattoi: kaikki oli niin mukavaa ja kaunista (jotenkin nukkuessanikin tiesin, miten kauniilta vedenalainen maailma näytti ympärilläni). Herääminen sen sijaan oli kamalaa. Toinen ystäväni seisoi renessanssipuvussaan vieressäni ja kertoi minun olleen kaksi kuukautta koomassa veden alla ja että kaikki olivat pitäneet selviytymistäni ihmeenä - eli kukaan ei ollut uskonut minun enää heräävän. Minä kuitenkin heräsin ihan kuin tavallisesta unesta. Joskin olo oli samalla tavoin heikko, kun jos nukkuu liian pitkään ja iskee pahanlainen unikrapula. Tahdoin nukahtaa uudestaan, mutta olo muuttui liian epämukavaksi. Tiesin, että nyt olisi pakko nousta pintaan, jos kerran olin ollut kaksi kuukautta veden alla yhtäjaksoisesti, mutta tajuntani häilyi unen ja valveen rajamailla. Muistan vain ärisseeni minua pintaan hätistelleelle ystävälleni, että antaisi minun olla, tahtoisin vielä nukkua vähän aikaa. Pikkuhiljaa aloin herätä ja tajuta asioita, nousin hitaasti istumaan hiekalle ja pällistelin ympärilleni. Jossain vaiheessa pääni selkiydyttyä tarpeeksi ponnistin heikosti kohti pintaa, mutta en koskaan ehtinyt saavuttaa sitä, ennen kuin oikeasti heräsin kaameaan vessahätään, joka teki oloni epämukavaksi ja nukkumisen mahdottomaksi. Ärsytti herätä puolitoista tuntia ennen herätyskelloa.

Kun herätyskello viimein soi, olo tosiaan oli melkoisen koomainen, ja olisin vain tahtonut jäädä nukkumaan koko päiväksi, vaikka sänky ei tuntunutkaan yhtään mukavalta mitenkään päin. Pitkin päivää ei koomaisuuteni helpottanut laisinkaan, ja melko tyhjässä toimistossa kaikuivatkin makeat haukotukseni, kun yritin naputella töitäni. Yhden aikaan olin jo aivan valmis piiloutumaan pakastelokeroon päiväunille, jos vain saisin nukkua. Tänään totisesti menen yhdeksältä nukkumaan, mutta siihen asti yritän roikkua valveilla.

Haiharointia

2011-07-10T18:30:00.000+03:00

Yhdet markkinat ovat taas takana, päätä jomottaa helteestä ja muuten vain väsyttää, kun on viikonlopun touhunnut ulkosalla. Hauskaa oli. Ensi vuonna tosin voitaisiin koota komeampi leiri kuin larppaajilla.

Tanssiesityksemme menivät ihan hyvin lauantaina, tänään taas mikään ei tuntunut sujuvan. Vähän harmittaa. Munailin itsekin muutaman kerran. Voisikohan sen laittaa aivot sulattaneen helteen piikkiin?

English country dance: Rufty Tufty

Heittäydyin tänään vielä siveäksikin ja ensimmäistä kertaa neulasin nutturani sekaan hunnun. 70x70cm silkkihuntu olisi varmaan vaatinut vähän enemmän huntuneuloja kuin minulla oli Turusta hankittuna, joten tiedänpä, mitä seuraavilta markkinoilta hankin. Hunnun viuhumiseen kylläkin totuin, joten taidan jatkossakin harrastaa moista. Nunnasti en sitä osaa pukea, mutta takaraivolle kampaukseen kiinnitettynä se vielä meneekin.

Katoksellamme viihtyivät hyvin 12- ja 9-vuotiaat tytöt, jotka leikkivät, pelasivat ja sanailivat keskenään kiivaaseen tahtiin ja ilmeisesti myös ystävystyivät keskenään. En voi kyllä kuin ihailla 12-vuotiaan kiinnostusta keskiaikaan ja asennetta harrastukseen. Kumpanakin viikonloppuaamuna tyttö polki kotoaan markkinapaikalle mekossaan, pisti pienen leirinsä pystyyn katoksemme takapihalle ja touhusi koko päivän: tutustui lautanauhan ja pirtanauhan tekemiseen, karstaamiseen, muutamaan vanhaan peliin, askarteli itselleen nuken ja juoksenteli ympäri markkina-aluetta. Eniten kyllä ihailen tytön kärsivällisyyttä, sillä siinä hän istua nökötti pirtanauhatyömaahansa köytettynä ja antoi pirran viuhua ylös, alas ties kuinka pitkään. Pitäisiköhän minunkin opetella - sekä pirtanauhaa että kärsivällisyyttä? Joka tapauksessa meillä oli hirmuisen hauskaa, kun kojulla pyöri helmoissa kaksi uteliasta touhupakkausta, ja keräsiväthän tytöt markkinakävijöidenkin hymyjä leikkiessään räsynukeilla kojun takana nurmikolla.

Mutta eivät jääneet nämäkään markkinat pelkäksi patsasteluksi! Toki minäkin kävin vähän ostostelemassa. Vihdoin ja viimein sain hankittua savisen lintupillin, josta olen haaveillut viime kesästä asti, kun sellaiseen ensimmäisen kerran Hämeenlinnassa törmäsin. Päästyäni kotiin upotin heti pillini vesilasiin ja istuin pitkän aikaa takapihan terassin portailla viheltelemässä ja lirkuttelemassa lähimetsän tipusten kanssa. Ainakin kovasti tahdon uskoa, että linnut juttelivat kanssani. Se olisi ajatuksena niin kovin herttainen. Pilli toi minulle heti mieleen jonkin metsäläislikan istumassa puussa ja vislaamassa pillillä merkkiviestejä leiriin tai oikeasti keskustelemassa lintujen kanssa. Ehkä minusta ei sitten kuitenkaan ole vielä kuollut tuo höpsö fantasiahörhö.

Juu, myönnetään, olin vähän kateellinen larppaajien fantasialeirille. Toisaalta taas sain siitä paljon ideoita ja virikkeitä. Minun leirini on takuulla rutkasti söpömpi ja komeampi! Turun markkinoilla sain kangasostokseni paketoituna jonkinlaisella nyörillä, ja nyt haaveilenkin jo kovasti värikkään lippusiiman värkkäämisestä (värikkäät kankaat vain puuttuvat). Kukkia pitää olla, lyhtyjäkin, jotain tuulessa kilisevää kilkutinta, värikkäitä nauhoja, suojelevia riimuja, suitsukkeita... Eikä me, pahus soikoon, saatu edes aikaiseksi tehdä sitä keskiaikatelttaa Nannan kanssa! Olisi ollut hauskaa.

Keikkaakin taas pukkasi, kun meidät kutsuttiin Ulvilan hansamarkkinoille tanssimaan elokuun alussa. Minun täytyy nyt vielä vähän katsoa, jaksanko lähteä ja olenko yleensäkään Suomessa silloin. Että minä odotan, että tämä tohina viimein loppuisi, että pääsisin käpertymään syksyyn ja saisin innostua kirjoittamisesta.

Heinäkuun kiireessä

2011-07-06T21:59:00.000+03:00

Jos vielä hetken pysyisin valveilla... Sitten voisin käydä nukkumaan ja uinua tyytyväisesti aamuun asti, kuorsata viehkeästi raajat levällään ja kuolata tyynylle. Hieman käy veto vähiin tästä vieterieläimestä pikkuhiljaa.

Turussa oli oikein hauskaa. Taapertaa viipotimme esiliinani kanssa ympäri markkina-aluetta ja kevensimme kukkaroamme, jotta korimme eivät olisi olleet niin painavia kaikkine ostoksineen - jostainhan oli pakko keventää! Mukaan tarttui kaikkea tarpeellista ja kaunista: kori, olkihattu, hiussolki, 7 metriä pellavaa pukuja varten, huntuneuloja (jos joskus pääsen yli neitovaiheestani) sekä tietenkin tuliaisiksi lankaa, huntuneuloja ja pari savipikaria. Tuliaiset taisivat osua jokseenkin kohdalleen, ainakaan kukaan ei valittanut.

Jalkani sain kipeiksi kaikesta siitä kävelemisestä. Maanantaina vasen jalkapohja oli aivan sökö ja kipuilevainen, joten klenkkasin pitkin päivää ja paarustin tanssiharjoituksetkin läpi, vaikka tuskaa se olikin. Seuraavana aamuna kiristikin klenkkaamisesta sisäreittä, joka oli kuin viulunkieli. Olin alkuviikosta vielä huolissani, miten tässä käy, sillä viikonloppuna pitäisi tanssia läpi neljä esitystä Haiharan markkinoilla. Näillä näkymin kaikki voi mennä ihan hyvin, kunhan en liiaksi rasita jalkoja.

Huomenna Tunida suuntaa kesäretkelle ihmeelliseen Heurekaan. Aikas kivaa, pääsee leikkimään. Kersat, varokaa, se on tädin vuoro nyt! Viimeksi en päässyt ajamaan autolla, koska muksut olivat vallanneet pömpelin enkä sitkeästä jonottamisesta huolimatta missään vaiheessa päässyt kiipeämään kärryyn. Sen sijaan ajoin pari kertaa jarrutustestissä riemukkaasti tielle singonneen ääliön yli. Kerran painoin vahingossa kaasua jarrun sijaan, ja ukkeli lensi aika komeassa kaaressa, kun tuijotin näyttöä sydän tuhatta ja sataa päristen tajuttuani, että painoin väärää poljinta. Ihan hyvä, että minulle ei myönnetä ajokorttia. Toivon mukaan huomenna on luvassa yhtä sykähdyttäviä kokemuksia.

Olin eilen askartelemassa keskiaikaseuralle keskiaikaisia pelejä ja myyntituotteita. Sain maalata akryyliväreillä renkaanheittopelin renkaita. Maalasin siinä sivussa vähän suojapaperia, itseäni sekä paitaani, viereistä pensseliä ja toki myös muita kuivumassa olleita renkaita (eri värillä). Ai, että tuli hienoja! Lisäksi tein hieman hinnoittelua, mikä onneksi ammattitaidon nimissä sujui vähän paremmin kuin maalaaminen. En voi kyllä muuta kuin ihailla, miten taitavia ihmisiä tunnen. Nähtyäni itse tehdyt pelilaudat, nappulat, nopat ja riimukiekot olin vain iloinen, että maailmassa on vielä ihmisiä, jotka osaavat tehdä itse.

Mitä itse tekemiseen tulee, minun piti tänään ommella 1700-luvun kesäisen arkipukuni hame, mutta enhän minä mitään saanut aikaiseksi. Olin aivan rätti päästyäni töistä ja kömmin syötyäni päiväunille, joiden jälkeen en olekaan saanut aikaiseksi mitään järjellistä. Kunhan olen killittänyt Youtubesta tanssipoppoomme perjantaista esiintymistä taidenäyttelyn avajaisissa. Ei mennyt ihan puhtaasti, mutta hauskaa oli ja yleisö oli tyytyväinen.

Ai niin, harmistuksen aiheena tänään: Kaikki Don Giovannin esitykset oli myyty loppuun Savonlinnan oopperajuhlilla. En nyt pääsekään jatkamaan Mozartin oopperoiden sarjaa, jonka Così fan tutte niin lupaavasti Drottningholmissa aloitti.

Valistunut unelmoija

2011-07-01T10:23:00.000+03:00

Joskus on mukava paeta nykymaailman kirskuvasta betoniviidakosta maailmaan, jossa kaikki oli niin toisin: oli silkkien kahinaa, kohteliaita herrasmiehiä, kunniallisia (ja vähemmän kunniallisia) neitoja, jyrkkiä luokkaeroja, sulkia, röyhelöitä, läpeensä tanssittuja öitä, pehmeää kynttilänvaloa, kristallien tuiketta, tiukkoja rajoja, salaisia kirjeitä, leppoisia kesäpäiviä ja kaukaisia unelmia. Maailmaan, joka on tällaiselle haaveilijalle oiva pakopaikka, jossa juoksennella puiden katveessa, loikoilla kesäauringossa, käyskennellä talven viimoissa viittaan kääriytyneenä joulutorilla (toki sitä voi tehdä myös nykymaailmassa) ja tanssia kenkänsä puhki oikeiden herrasmiesten kanssa.

Valistuneet unelmoijat
© J. Manninen

Illalla seurueemme suuntaa Haiharan kartanolle taidenäyttelyn avajaisiin. Tarkoitus olisi viehkolla seuratanssillamme hurmata avajaisyleisö. Ehdimme harjoitella vain kerran yhdessä - eilen - ja hieman luonnollisesti jännittää. Mukana on puolet ensikertalaisia esiintyjiä, joten minun ei nyt auta hermoilla, jotten hermostuta heitä. Eikä minua varsinaisesti jännitä onnistumisemme, ei. Olen jotenkin kummasti vain kauhean innoissani ja iloinen tästä esiintymisestä. Toivon, että ilta tulisi mahdollisimman pian ja pääsisimme tanssimaan.

Sitä ennen on kuitenkin haettava kylän kukkakaupasta kukkapuska sekä ehkä muutama irtokukkanen esitystä varten ja suunnattava kaupunkiin kokoamaan muuta seuruetta matkalle kohti Haiharaa. Ainoa, mikä tässä huolettaa, on lämpötila: mittari huitelee rutkasti yli hellerajan ja päälle pitäisi kiskoa aluspaita, korsetti ja hyvin tehokkaasti vuoritettu silkkipuku. Tässä kaikessa komeudessa pitäisi tanssia. Voi voi, mutta on se sen arvoista.

Huomenna Turkuun keskiaikamarkkinoille! Me aikatauluhylkiöt lyöttäydyimme yhteen ja käännämme huomenna kokan kohti Turkua. Minä sain mainion esiliinan (sitä tarvitaan, onhan paikalla ritareita) ja minusta tuli iloinen seuraneiti. Näillä mennään ja toivotaan, että tili ei pääse tyhjenemään.

Navakassa tuulessa liehuen

2011-06-29T21:37:00.001+03:00

Kiirettä pitää. Olen yhtä aikaa onnellinen ja kiireen ärsyttämä. Seuraavat pari viikkoa ovat täynnä menoa ja vipellystä, särkeviä jalkoja ja organiseeraamista. Sitä se on, kun lupautuu mukaan järjestämään tanssiesityksiä.

Pihalla hulmuaa kolme metriä sinistä pellavaa, 3 metriä vaaleanpuna-valkoraidallista hamekangasta, 1,5 metriä 1700-luvun printtikankaasta jäljiteltyä kukkakuviollista puuvillaa kimonojakuksi ja neljä Ikean Wilma-valmisverhoa, joista on tarkoitus ommella Marie-Antoinetten suosima chemise á la reine. Kangasvarastoon on ehtinyt tämän lisäksi kertyä ties mitä rompetta, ja tahtoisin pikkuhiljaa päästä niistä eroon. Toisaalta voin kunnolla inventoida kangasjemmani sitten muuton yhteydessä ja viikata kaikki kankaat siististi yhteen pinoon pois seilaamasta. Taidan tarvita niille jonkin mukavan säilytyspaikan - matka-arkun?

Jeps, puku-unelmia on taas kertynyt paljon. Tällä kertaa tosin olen (viimeisimmät) kankaat ostanut ihan tarpeeseen ja tarkoilla suunnitelmilla, joiden toteuttaminen alkaa huomenna, mikäli aikaa jää kaavoittamiselle ja kankaiden leikkaamiselle tanssiharjoitusten jälkeen. Onneksi minulla on aktiivisia, osaavia ja ihania harrastajatovereita, jotka osaavat myös jakaa oppiaan eteenpäin ja auttaa tarvittaessa.

Ompeleminen saa kuitenkin jäädä nyt ensi viikon jälkeiseen elämään. Sen verran on puuhaa tanssirintamalla. Maanantaina oli tavalliset tanssiharjoitukset. Eilen sen sijaan tanssittiin barokkisolia. Huomenna on ensimmäiset ja viimeiset harjoitukset perjantain esiintymistä varten. Pieni poppoomme tanssii Haiharan kartanolla pidettävän taidenäyttelyn avajaisissa muutaman tanssin hieman poikkihistoriallisesti läpi aikakausien 1500-luvulta 1700-luvun alkupuolelle. Seuraavana viikonloppuna elävöitämmekin historiaa jälleen kerran Haiharassa Wanhan Haiharan markkinoilla. Tuolloin luvassa on keskiaikaa ja renessanssia. Markkinoiden esitykset ovat vielä pahasti harjoitteluvaiheessa, mutta ensi viikolla treenataankin sitten oikein urakalla - ei ole oikein muita vaihtoehtoja. Viikonlopun lisäksi siis maanantai- ja perjantai-illatkin sujuvat mitä suurimmilta osin kartanolla.

Ai niin, pojat pykeltävät takapihalle huvipömpeliä. Tällä hetkellä puolet seinistä on kasassa, ja aikas sievältähän tuo näyttää. Odotan vain innolla ulkolaudoitusta ja koristelautoja, herttaisia ulkolyhtyjä ja tunnelmallisia syysiltoja kynttilänvalossa.

Huomenna täytyykin pakata olkalaukun lisäksi kori, johon saan kaikki ompelusvehkeet, treenikamppeet ja eväkset. Ilta alkaa viiletä jo sen verran, että täytynee siirtää loput kankaat pannuhuoneeseen jatkamaan kuivumista. Ei niin yllättäen chemise á la reinen kankaat olivat jo kaikessa polyesteri-puuvillasekoitteen kepeydessään kuivia.

Elämän ihanimmat hetket ovat yleensä niitä, jotka elämme kovimman paineen alla. Silloin, kunsaamme luoda jotain kaunista ja ihanaa, ainutkertaista.

1700-lukuilua

2011-06-19T19:30:00.001+03:00

Että osaakin väsyttää! Olin edellisen viikonlopun Tukholmassa Kristinehovin kartanossa ja Drottningholmin linnan oopperassa leikkimässä 1700-lukua. Upea reissu painoi rasituksineen koko viikon. Eilen lähdettiin kaveriporukalla kohti Helsinkiä ja Suomenlinnaa Les Lumières'in piknikille. Illalla vielä pönötettiin Valkoisen Salin konsertissa ja tanssiaisissa. Viimein viime yönä puolineljän aikoihin pääsin kömpimään unten maille omaan suloiseen sänkyyni vailla aamuherätystä.

Eilinen oli varsinaista hulabaloota. Ensin satoi vettä ja päätimme piknikin sijaan mennä Sinebrychoffin taidemuseoon. Eksyimme kuitenkin antiikkitorille, ja kesken tilin tyhjentämisen saimme puhelun, että ystävämme olikin menossa Suomenlinnaan, sillä sade oli tauonnut ja taivas kirkastumaan päin. Siispä revohka kasaan, vaatteet mukaan ja kaupunginmuseon invavessaan vaihtamaan, kiireesti lauttarantaan ja vanhan pulsun seurassa yli Suomenlinnaan.

Turistit ovat hauskoja. Tai me olemme heidän mielestään hauskoja hassuissa puvuissamme. Matka lauttarannasta Kustaanmiekkaan kesti ikuisuudet, kun jouduimme pysähtymään milloin saksalaisten, milloin japanilaisten, intialaisten tai muunmaalaisten turistien valokuviin poseeraamaan. Ei sillä, minä rakastan sitä, miten voimme puvuissamme ilahduttaa ihmisiä. On niin ihanaa saada joku hyvälle mielelle vain kävelemällä (viheliäisillä) mukulakivikaduilla merituulesta ja kesäpäivästä nauttien ja hatustaan kiinni pidellen.

Myöhästyimme hieman piknikiltä, mutta ei se oikeastaan haitannut, sillä esitys itsessään ei ollut mitenkään häävi. Nautin kyllä musiikista, mutta äänentoisto oli olematon ja näyttelijät melko luokattomia tapauksia. En sano, etteivätkö he näyttelijöinä olisi olleet hyviä, mutta hahmot olivat kaikessa hörhellyksessään liian ylilyötyjä. Eniten häiritsi se, miten näyttelijäpari puhui - ennemminkin huusi - toistensa päälle lähes jatkuvasti. Muutenkin koko piknikiä ja Washington Assemblyä tuntui vaivaavan yleinen järjestelyjen ontuminen, ja ilman hyvää seuraa kokemus olisi jäänytkin reippaasti pakkasen puolelle. Ohjelman rytmittäminen ja jäsentäminen oli varmaan jäänyt täysin tekemättä, sillä illallakin puolet aiotuista tansseista jäi tanssimatta, kun tanssiaisosuus alkoi kaksi tuntia myöhässä. Minunkin tottuneen konserttikävijän kärsivällisyyteni oli koetuksella, ja tyydyinkin koristelemaan ohjelmalehtiseni steariiniroiskeilla, joita kynttilöistä valui pöytäliinalle.

Ennen tanssia oli pakko käydä löysentämässä korsettia, sillä ensimmäistä kertaa oli korsettini onnistuttu kiristämään liian tiukalle ja aloin konsertin loppupuolella potea vihlovaa rintakipua kylkiluiden painuttua liiaksi kasaan. Muutenkin vihaan istua pitkiä aikoja korsetissa, sillä ilmiselvästi vaatii sellaista lihaksistoa, jota minulla ei ole. Tanssiessa on paljon helpompi olla, koska ryhti on muutenkin ylväs ja korsetti vain tukee sitä. Istuessa olen sen verran nykyaikainen, että ryhtini painuu huomaamattanikin kasaan. Onneksi tällä kertaa korsetin löysentäminen auttoi melkein välittömästi, ja pääsin tanssimaan ilman rintakipuja.

Meitä opettamassa oli kaksi yhdysvaltalaista tanssijaa. Äänentoisto puuttui jälleen, väkeä oli salissa aivan liikaa, kaikki tuolit olisi pitänyt rahdata pois tieltä... Kuudesta aiotusta tanssista ehdimme tanssia puolet. Mikä vielä harmillisempaa solatanssit eivät olleet kovin pitkiä, mihin taas on tottunut ruotsalaisten johtamissa tansseissa, jolloin välillä mieleen pälkähtää ajatus, mahtaako tanssi loppua laisinkaan. Tanssikatraaseen liittyi nyt sitten pari amerikkalaista solatanssia: Soldier's Joy Yankee Doodle ja Jefferson and Liberty. Lisäksi tanssimme yhtä solatanssia, jossa kakkospari ei tehnyt oikeastaan mitään, kun ykköspari pyöri ympäriinsä menuettiaskelikoin. Harmikseni en saanut tuoreeltaan kirjoitettua tansseja ylös, joten nyt täytyy hieman aivoituspohdiskella ja haastatella tanssivaista seuruettamme, että mitäs sitä oikein tulikaan tehtyä.

Ilta jäi tosiaan tanssin osalta hävyttömän lyhyeksi, mutta väsymys painoi, kun rahjustimme parkkihalliin suunnataksemme kotiin. Ennen kotimatkan aloittamista oli kuitenkin taiteiltava itsensä ulos korsetista ja hankalasta puvusta. Juu, vaihdoin vaatteet parkkihallissa kavereiden ystävällisellä avustuksella intiaanihuopaan ja vilttiin verhottuna. Varmasti viihdyttävää katsottavaa parkkihallin turvakameroiden nauhoilla, kun kaksi tyttölasta keikkaloi 1700-luvun alusvaatteissa, ennen kuin katoaa vilttien taa ja ilmestyy sieltä normaalin nuoren naisen näköisenä. Kaikkea sitä tässä harrastuksessa saakin kokea.

Kävin tänään Plantagenissa hakemassa pari olkihattua hattutalkoita varten. Korkeasta ja pyöreästä kuvusta pitää päästä eroon, joten vietämme jossain välissä hattuiltaa ja opimme viisailta hattutaiteilijoilta, miten olkihattu muuttaa muotoaan mauttomasta puutarhahatusta 1700-luvun muotiluomukseksi.

Paronitar von Mannheimin piknik-hattu.

Lepää rauhassa, pikku puutarhani

2011-06-04T16:43:00.002+03:00

Empiirinen koeviljelmäni selvisi urhoollisesti homeesta, kosteudesta, kuivuudesta ja ties mistä. Äiti oli sille kuitenkin liikaa. Siivousvimmassaan äiti oli heittänyt viljelmäni ulos, kaatanut laatikon sisällön kauniisti kukkapenkkiin ja pöyhinyt taimiensa sekaan. Tietenkään kysymättä minulta mitään. Asiasta otettiin yhteen, koska en luonnollisestikaan ollut kovin riemastunut löytäessäni viljelmäni paikalta siivosti pinoon aseteltuja sisustus- ja kalastuslehtiä, mutta selitykseksi sain vain: "No, ei niistä mitään tullut." Anteeksipyyntöä ei kuulunut, sen sijaan sain päin naamaa vain väheksyvät naurut.

Mainittakoon, että sama kohtalo kohtasi myös sitruunaruohoani, auringonkukkiani (saatoin arvata tämän) ja vesimelonejani. Ainoat pelastuneet taitavat olla chilit ja spagettikurpitsat, jotka ehdin siirtää keittiön ikkunalle yrttien viereen rehottamaan.

Tällä hetkellä on hieman lyöty ja tyypertynyt olo.

Ristiaallokossa

2011-06-03T21:20:00.000+03:00

Aamu alkoi ankeasti. Lapoin puuroa naamariin yhtä tympääntyneenä kuin joka aamu. Sitten puhelin kilisi ja viesti ilmoitti, että "täällä ollaan, kultasein". Muikkunen oli palannut kotiin. Päivästä tulikin oikein aurinkoinen enkä malttanut lopettaa hymyilemistä ollenkaan. Miten malttaisinkaan odottaa sunnuntaihin asti?

Töissä aamupäivä kului kuin siivillä, kun vain ajattelin Muikkusta ja leijuin onnessani. Kunnes luin sähköpostini ja sain tietää Suomenlinnassa tapaamani ruotsalaistanssijan kuolleen viime viikonloppuna. Vaikken tuntenut häntä mainittavasti, kaikki tuntui hidastuvan ja sitten pysähtyvän. Tuntui niin raskaalta. Muistin hyvin, miltä tuntui menettää ystävä aivan yllättäen, ja minusta tuntui pahalta ajatella, että nyt Ruotsissa yksi ystäväpiirillinen toisilleen tärkeitä ihmisiä joutui tarpomaan siinä oikullisten tunteiden, menetyksen ja epäuskon suossa. Tämä veti hiljaiseksi ja painoi rinnassa. Teki mieli mennä hetkeksi vessaan pytylle istumaan ja tuijottamaan pimeyttä, kasaamaan ajatuksia ja ehkä vähän itkemäänkin, jos siltä tuntuisi. Mutta ajattelin, että ehkä työkaverit eivät ymmärtäisi sitä ja pakotin itseni jatkamaan töitäni.

Onneksi iltapäivä oli jälleen iloisempi. Sekä Tuna että Muikkunen lähentelivät minua tekstiviestein ja lopputulos oli, että sovimme tapaavamme perjantaijäätelön merkeissä. Että saattoikin pieni ihminen olla onnellinen, kun sai yhden mahtavuuden sijaan syödä jäätelöä kahden parhaan ystävänsä kanssa. Ovat ne vain niin ihania...

Jäätelön ja rupattelun jälkeen matka jatkui Muikkusen kanssa meille, ja täältä suuntasimme vielä mummulle mummun terassiravintolaan. Myöhemmin seuraamme liittyi vielä äitikin. Olivatpa mummun ja äidin ilmeet näkemisen arvoisia, kun he näkivät Muikkusen ensimmäistä kertaa! Äiti on vieläkin ihan onnesta soikeana keittiössä. Mämmi, kääretorttu ja pulla kruunasivat uudet perunat ja kanan. Voi, tätä tyytyväisyyden ja onnellisuuden määrää.

Tajusinpa tässä vain, että olin viikonloppuna suunnitellut ompelevani 1700-lukuisen aluspaidan Tukholman-reissua varten, mutta minullahan on huomenna kolmet yo-juhlat ja sunnuntaina Murmelin valmistujaiset. Sopisiko, jos jysäyttäisin kakkupöytään yhden ompelukoneen...? Onneksi otin yhden ylimääräisen päivän lomaa ensi viikolle.

Mahalasku arkeen

2011-05-19T17:51:00.000+03:00

Vietettyäni aivan ihanan viikonlopun Suomenlinnassa ja Helsingissä on vihdoin aika palata todellisuuteen, ja miten raastavalta se tuntuukaan, kun hurmiollinen noste alkaa kadota ja varpaat tavoittavat taas tylsän arjen. Laukut ovat vielä purkamatta, puvut pesemättä ja palauttamatta, kaikki siivoamatta reissun jäljiltä.

Vaikka olen nukkunut ihan hyvin ja tarpeeksi pitkiä öitä, olen väsynyt. En oikeastaan ole edes väsynyt, vain turhautunut ja kyllästynyt. Tahtoisin tehdä jotain. Niin ihania ideoita leijailee juuri hieman matkaa ulottumattomissani. Pitäisi osata tehdä valintoja tai vain suin surmin hypätä tuohon ideoiden iloiseen pallomereen ja katsoa, mitä siitä tulee. Tällä hetkellä olen vain liian alavireinen uskaltaakseni lähteä jahtaamaan mitään sen suurempaa.

Samalla koulutyöt painavat mieltä. Opintoni eivät kuluneen vuoden aikana edistyneet mitenkään mallikelpoisesti. Minulla on kaksi tenttiä rästissä, mutta en millään saanut aikaiseksi ilmoittautua Hulluun tenttipäivään. Kirjallisiakin tehtäviä on muutama palauttamatta. Yhden niistä voisin palauttaa jo nyt, mutta perfektionismini ei anna minulle lupaa, vaikka tiedän, että pääsisin kurssista läpi palauttamalla sen tyhmän raakileenkin, sillä tarvitsisinhan vain kaksi pistettä läpäistäkseni. Kai minun täytyy tänä viikonloppuna yrittää kasata itseni, väkertää se kasaan ja käydä maanantaina räpeltämässä Econet-dokumentaatio kuntoon. Nämä päättelemättömät langat osaltaan estävät minua ryhtymästä toteuttamaan itseäni siinä edellä mainitussa pallomeressä.

Onneksi olen kuullut edes vähän lupaavia kaikuja ystäväpiiristäni. Ehkä jotain saadaankin aikaiseksi. Ainakin 1700-lukurintamalla. Vaikka kaikki tuntuvatkin niin kovin varatuilta. Saa nähdä, saa nähdä...

En tiedä, miksi tänään iski taas pakottava tarve kuunnella Mozartin Requiem. Se saa minut aina itkemään hillittömästi. Minun käy aina sääliksi sitä miesparkaa mielipuolisesti kirjoittamassa Requiemiä saamatta sitä koskaan valmiiksi.

Maalaisromantiikkaa ja aikataulumuutoksia

2011-05-10T22:59:00.000+03:00

Tämän piti olla rauhallinen viikko. Vain töitä, vähän koulutehtäviä pois alta ja viikonloppuna löhöilyä. No niin justiinsa joo.

Maanantain tanssiharjoitusten jälkeen päädyin peltojen keskelle iltateelle ja jäätelölle. Oli ihanaa kävellä kavereiden kanssa pitkin hiljaisia teitä, kun aurinko laski peltojen taa. Oli niin hiljaista ja lämpöistä. Tulipahan spontaanisti nautittua annos maalaisromantiikkaakin. Enää puuttui se pellonpiennarta talsiva nuorukainen hymyilevine silmineen, niin iltapyrähdystäni olisi voinut virallisesti kutsua iltarimpsaksi.

Tänään kävelin mummulle kesämekossa, Aamulehti kainalossa. Ilma seisoi ja oli lämmin kuin lehmän henkäys. Rannassa kävi pieni tuulenvire, mutta ei sekään saanut palelemaan. Mummulla odottikin äitienpäiväkakun rääppeet, joiden tuhoamisessa autoin ilomielin. Mummu tuhisi turhautuneena päivän laboratoriokokeistaan ja päivystyskeikastaan poikkeavan EKG:n takia. Turha reissu, mutta tulipahan tehtyä, oli lopputulema.

Tänään sain myös tietää, että olen lähdössä viikonlopuksi Helsinkiin. Minua kutsuu 1700-luku ja Wiapori Vauxhall. Pari tanssiakaveriani on menossa sinne, ja kun kuulemma osaavia tanssijoita kaivattiin sunnuntain tanssiesitykseen ja tilaa elävöitystapahtumassakin on, niin enhän minä voinut kieltäytyä. Vihreä barokkipukunikin kuulemma kelpaa ihan hyvin puvuksi.

Tosin minua nyt vähän tässä mietityttää, mitä ihmettä minä teen sen sunnuntain tanssiesityksen kanssa. Tai siis eihän se ole varmaa, että minä siinä tanssin, mutta kun kaverini muotoili asian niin, että etenkin tanssijoita kaivattiin esitystä silmällä pitäen ja että kun minä osaan tanssia, niin voisin olla hyvä. Joo, ehkä, jos olisin koskaan tanssinut 1700-luvun tansseja. No, onhan lauantaina alkeis- ja jatkokurssit 1700-luvun muotitansseista ja illalla tanssiaiset, joten ehkä minä ehdin oppia. Tanssiaisten settilistastakin osasin kaksi tanssia (Hole in the Wall, Mr. Beveridge's Maggot), kolmannen jotenkuten (Contredance La Buffecotte), ja viisi tanssia nyt on ihan mahdollista oppia parissa tunnissa, jos ne eivät ole kauhean pitkiä eikä tarvitse oppia ihan täydellisiä barokkiaskelikkoja.

Että minua nyt jännittää! Käytännön puoli on vielä täysin levällään eikä minulla ole mitään käsitystä, miten, milloin ja millä kuljen Helsinkiin tai Helsingissä. Onneksi on sentään jokin paikka, jossa kallistaa päänsä pielukselle - sekin on jo hyvä alku.

Nyt kutsuu kuitenkin oma sänky. Huomenna olisi tarkoitus raahautua koululle tekemään toiminnanohjausjärjestelmien case-raporttia. Siinä voikin vierähtää jokunen tunti, kun hakkaan SAPissa kaikki vaaditut prosessit läpi ja dokumentoin ne. Onneksi pitää olla vasta kuudelta Vuoltsulla treenaamassa Allegrezza d'Amorea kesän esityksiä ja kevätjuhlaa varten.

Ehkä seuraava viikko olisi rauhallisempi...?

Äitienpäivän puutarharaportti

2011-05-08T20:31:00.003+03:00

Kömmin aamulla vessaan silmät täynnä unihiekkaa. Kun tulin takaisin, sängyssäni lötkötti iloisesti hihittelevä äiti. Nappasin askartelemani kortin pöydältä ja könysin äidin viereen toivottamaan hyvää äitienpäivää. Juttelimme siinä saman peiton alla kapoisessa sängyssäni, kunnes isä sai aamiaisen valmiiksi ja taapersimme keittiöön.

Tämä vuonna jäi taas äitienpäiväkortin askarteleminen hieman viime tinkaan. Ei ollut oikein mitään kivaa ideaa. Enkä rehellisesti sanoen edes tajunnut, että äitienpäivä tulisi taas näin nopeasti. Onneksi eilen illalla tultuani kaveriltani grillaamasta sain ihan hauskan idean, ja ainakin äiti näytti tykkäävän kortistaan. Mummulle tein samantapaisen, ja mummu uhkasi viedä korttini näytille mummujen askartelu- ja käsityökerhoon sitten syksyllä, kun siellä taas tehtäisiin kortteja. Ehei, ei näistä korteistani nyt ihan niin hienoja tullut.

Nappikukkameri

Pääsimme aamiaisen jälkeen äitienpäiväajelulle kuplalla. Kävimme hautausmaalla viemässä isänäidin haudalle orvokkeja ja kurvailimme pitkin sivuteitä takaisin kotiin ja mummulle. Mummulla odotti notkuva äitienpäiväateria, jonka päätteeksi köllöttelin aurinkoisella terassilla puutarhakeinussa pitkin pituuttani. Taisin torkkua siinä pariinkin otteeseen iltapäivän aikana. Mmm, kuinka siinä olikaan hyvä nukkua!

Kävelin kotiin äidin kanssa, ja ryhdyimme kumpikin puutarhahommiin. Minä puuhasin omien viljelysteni kanssa, äiti kuopsutti nurmikkoa. Viikon aikana oli ehtinyt sattua ja tapahtua kaikenlaista.

Projekti Lämpöreppu - vko 3

Matkan varrelle oli jäänyt muutama onneton yksilö ja yleistä veltostumista oli muutenkin havaittavissa hienoisen kellastumisen merkeissä. En ole ihan varma, olenko kastellut liikaa vai liian vähän. Voi toki olla, että tilaakin on liian vähän. Jos sotajoukkoni jaksaisivat nyt vielä hetken sinnitellä, niin pääsisivät kohta ulos aurinkoa tavoittelemaan ja seisomaan ylväinä tuulessa.

Lisäsin hieman kunnon multaa turpeen kaveriksi. Ratkaisu sekä tuki taimia että antoi ehkä vähän muhevamman alustan kasvaa. En osaa nyt oikein tehdä mitään muuta kuin odottaa ja katsoa, mihin suuntaan ollaan menossa. Taitaa olla menossa valon sotamiesten koulutuksen rankin vaihe. Kaikesta kellastumisesta huolimatta sitä on osa lykännyt lisää lehtiä ja vartta, vaikka pääsääntöisesti pituuskasvu ei ole ollut mitenkään huimaavaa viimeisen viikon aikana.

Erikoisyksikkö kompostin ja raparperipenkin liepeillä voi ihmeen hyvin. Siellä on toki purrut yöpakkanen ja minun raju käsittelyni istutuksen yhteydessä on varmasti kaatanut osan aurinkosotureistani, mutta selvinneet voivat paksusti ja tanakasti. Siellä ne seistä nöpöttävät timmeinä, joskaan pituutta ei ole tullut lisää ja kehittyminen muutenkin näyttää vähän kehnonlaiselta. Joskin olen vähän sitä mieltä, että sisällä kasvatetut lellipojuni ovat jokseenkin honteloita ja muistuttavat pahasti teini-ikäisiä pojanrimpuloita.

Erikoisyksikön urhot.

Empiirinen koeviljelmä - vko 4

Mansikkalaatikossani voidaan hyvin. Hometta ei ole näkynyt ja pieniä sirkkalehtipareja puskee jatkuvasti lisää pintaan. Yksi rivi näyttää tosin melko kuolleelta tai sitten se vain on äärimmäisen hidas. Mitä pelastusaseman kolmeen selviytyjään tulee, niin tilanne ei ole muuttunut, mutta tällä hetkellä uskon enemmän varsinan lootan sisältöön kuin sieltä purkkiin siirrettyyn kolmikkoon.

Mansikoiden rynnistys

Mummukin alkoi vihdoin uskoa mansikkaprojektiini ja kyseli jo, josko hänkin saisi sitten yhden taimen, kun nuo tuosta kasvavat. Hihi, tulipas hyvä mieli. Kovin moni kun ei ole kotona uskonut, että mansikat itäisivät sellaisesta marjamuusista.

Sitruunaruoho - vko 2

Pöheikkö ei vieläkään näytä pöheiköltä. Kärsivällisyyteni on kovalla koetuksella tämän sankarin kanssa. Eikö tämä nyt ollutkaan yhtä nopea tapaus kuin rairuoho? Hei, ei voi kestää niin kauaa pykeltää pystyyn tuuheaa ja komeaa ruohotupasta! Ehkä tämä nyt kuitenkin tarvitsee vain lisää aikaa...

Chili sin carne - vko 2

Istuttamani chilit itivät tällä viikolla. Niitä nousi pintaan sangen runsaasti. Näyttävätkin oikein viehättäviltä otuksilta. Venyivät vain, pahus soikoon, pituutta niin hurjaa vauhtia, etteivät olleet pystyssä pysyä tai sitten sohvan takana on ollut hyvät bailut, joista chilit olivat vielä hieman huojuvaisessa kunnossa. Lisäsin hieman multaa tueksi ja turvaksi, josko sitä vaikka tanakoiduttaisiin hieman.

Mettalta saamani taimet vaihdoin suurempaan ruukkuun. Kaksikko alkoi olla melkoisen hontelon ja kiikkerän näköinen pikkuisessa purkissaan, joten se päätyi nyt lopulliseen kotiinsa. Toivon vain, että ruukku ei ole liian suuri, jottei chilikaksikkoni puske pelkkää juurta, kun satoakin voisi värkätä palkaksi kaikesta huolenpidosta.

Spagettikurpitsa - vko 2

Mitään ei tuntunut tapahtuvan, ja aloin kyllästyä. Kastelin kurpitsoja ja lykkäsin päälle palan rei'itettyä talouskelmua. Ylläripylläri, parin päivän päästä kolme vihreää luikeroa puski jo mullasta! Loppuviikosta minun oli pakko ottaa kelmu pois, koska pisin kurpitsalonkero koputteli sitä jo vaativasti. Sunnuntaina mullasta oli puskemassa neljäskin taimi.

Heittelin ruukkuun ihan ripauksen uutta multaa, kun sain sitä vihdoin käsiini. Jätin kuitenkin vielä itämättömien siementen kohdalle lyhyemmän reitin valoon, jotteivät eksy matkalla, hämmenny tai turhaudu kovaan vaivaansa, jokaa valuu tyhjiin, kun yhtäkkiä heitetäänkin lisää multaa päälle. Hauskalta nuo veijarit ainakin näyttävät. Etenkin, kun niillä on vielä siemenen kuoret päässä.

Kaino merihirviökurpitsa

Vesimeloni - vko 2

Meloneilla oli todellinen action-viikko. Ne itivät ja kasvoivat kuin riivatut. Ne oli pakko siirtää syvempään multaan ja jakaa kahteen astiaan odottamaan sopivaa hetkeä siirtää ne auringonkukkien sissiosaston läheisyyteen.

Metta lupaili minulle pullokurpitsan taimen. Ehkä tästä pullokurpitsasta saadaan kastike spagettikurpitsan suoltaman spagetin sekaan.

Sää helli pientä puutarhuria, ja innostuin hieman valokuvaamaan.

Äidin puutarhamajakka

Mummun amaryllis kukki äitienpäiväksi.

Kukkaloistoa. Siniset ja punaiset sinivuokot sulassa sovussa.

Mummun tunnollinen apuri puutarhassa, herra Neuf-Neuf.

Ruukkudraaman kauniit ja rohkeat ulkoilevat.

Kivipuutarha se on pienikin kivipuutarha.

Sitä viherretään jo oikein kunnolla.

"Hihih, ujostuttaa niin tulla ulos, että ihan punastuttaa!"

Uutta ja vanhaa.

Sinivuokkojen aika alkaa olla ohi.

Herra Käkkäräinen

Tenttejä ja autoja

2011-05-06T16:56:00.002+03:00

Tämä on juuri niitä päiviä, kun asiat menevät täysin päin mäntyä ja toisaalta aurinko paistaa kirkkaasti. Menin eilen illalla ennen kymmentä nukkumaan, ja aamulla väsytti silti aivan kuin olisin nukkunut vain muutaman tunnin. Luin rahoituksen tenttiin ja jätin investointilaskennan oman onnensa nojaan, mutta yhdistelmätentissä rahoitus osoittautui kompastuskiveksi ja investointilaskenta sujui vallan mainiosti.

Tentti päättyi puoli tuntia ilmoitettua aikaisemmin, mutta ehdin silti ulos puoli tuntia ennen tenttiajan loppumista. Kerrankin ehdin ajoissa. Sitten minulla olikin tunti aikaa odotella muita tutkimusryhmäläisiä käytävässä, sillä he olivat lähteneet tentistä vielä aikaisemmin ja kadonneet jonnekin ja olimme sopineet (minä olin laittanut viestiä), että tapaisimme klo 12 tenttiluokan ulkopuolella. Niin minä istuin käytävän sohvalla, kuuntelin Mr. Beveridge's Maggotia ja jonkin ryhmän avautumista opettajalle, tanssin muutaman askelen käytävällä ja kirjoittelin kaikkea turhaa. Juuri, kun sain koneeni yhdistettyä langattomaan verkkoon, paikalle marssi ainoa ryhmäläiseni, jonka odotinkin saapuvan paikalle. Loput kaksi olivat kadonneet omille teilleen, kuten tavallista.

Tutkimuksemme on kyllä niin kovan onnen tutkimus kuin vain voi olla. Jotenkin sen kanssa tappeleminen tuntuu vain todella raskaalta, mutta nyt on jo niin veren maku suussa, että tahdon taistella sen läpi ihan vain siksi, että ketuttaa niin rankasti. Lomake on nyt valmis, ja yritimme lähettää sitä, mutta eihän meillä mitään oikeuksia ollut. Niinpä nytkin jo viikon aikataulustaan myöhässä oleva tiedonkeruu viiväistyy vielä yhdellä viikonlopulla, koska a) koululla ei ollut enää ketään, joka olisi voinut lomakkeemme eteenpäin laittaa ja b) meidät häädettiin atk-luokasta alkavan tunnin tieltä.

Läppärilaukku sai taas selän vihlomaan, kun taapersin auringosta häikäistyneenä koululta kohti bussipysäkkiä. Risteyksessä valoissa seisoi bussi. Päätin kokeilla tuuriani ja säntäsin juoksuun. Bussi kurvasi pysäkille, minä säntäsin tien yli punaisilla (ja meinasin jäädä auton alle, kun oli niin kirkasta, etten nähnyt sitä). Pysäkillä oli onneksi ollut joku pysäyttämässä bussin, mutta ketään muita ei sitten samaan autoon ollutkaan nousemassa. Juoksin kuitenkin, josko vaikka ehtisin. Bussi veti oven kiinni ja teki lähtöä, kun kuski huomasi minun juoksevan, palasi pysäkille ja avasi oven. Ehdin jo luovuttaa, mutta nähdessäni bussin oven taas aukeavan säntäsin uudestaan juoksuun. Ihanaa, kerrankin TKL:n kuljettaja odotti matkustajaa! Jestas, että minä olin iloinen. Vau. Ihmeitä siis yhä tapahtuu.

Ylittäessäni Hämeenkatua olin jäädä pyörän alle. En nähnyt laisinkaan eteeni, kun aurinko paistoi silmiini, ja yhtäkkiä tunsin käsieni alla pyörän ohjaustangon ja mustatukkainen, röyhkeän näköinen nainen ärjyi minulle naama melkein naamassani: "Hei, pidä silmät auki! Se helpottaa, kato." Olin niin häkeltynyt, etten osannut sanoa mitään, jatkoin vain matkaani. Ärsytti. Totta kai minun olisi pitänyt nähdä pyöräilijä. Toisaalta aurinko häikäisi minua, en muutenkaan näe niin hyvin ja ihmisvilinässä puikkelehtivaa pyörää on aika vaikea huomata ja vielä vaikeampi on arvata, mihin suuntaan se seuraavaksi poukkaa ohittaakseen hitaita jalankulkijoita. Teki mieli todeta naiselle, että olen näkövammainen ja että risteysalueella ruuhka-aikaan on parempi jalkautua pyörän selästä etenkin ylittäessään Tampereen ehkä vilkkainta ja ahtainta risteystä.

Lähestyessäni vaihtopysäkkiä kurkistin bussin ikkunasta, onko pikkubussi pysäkillä vai jatkanko matkaani pitemmälle. Siellä se vaihtoyhteys odotti. Pysähdyimme liikennevaloihin, ja kun olin astumassa ulos bussista, pikkubussi otti ja kaasutti tiehensä ja toisen bussin ovi sulkeutui takanani. Ihan itusen sapetti. Pikkubussin oli kaiken järjen mukaan ollut pakko nähdä meidät, sillä eihän se voi lähteä pysäkiltä katsomatta peilistä, onko takaa tulossa autoja. Juu, oli tulossa, bussi, jonka matkustajia pikkubussin ainoa tehtävä on odottaa ja kuljettaa. Oli kyllä niin taas Paunun laadukasta palvelua, että...

Ei auttanut muu kuin lähteä talsimaan kotia kohti. Kello oli kolme enkä ollut syönyt mitään sitten aamuseitsemän jälkeen. Väsytti, nälätti, janotti ja ketutti. Läppäri juimi selkää, ja jalassa oli verinen rakko, joka vielä eilen aiheutti pahemmanlaatuista nilkuttamista ja penikoiden kipeytymistä. Oli sangen urhea olo, kun tepastelin parin kilometrin matkan kotiin. Etenkin, kun jalankulkijoiden alikulkutunnelissa olin jäädä kahden viritetyn mopon alle. Että tuntui hyvältä vihdoin ja viimein päästä kotiin!

Ehkä tämä päivä tästä vielä pelastuu. Pihaan kurvasi ehkä sympaattisin härveli hetkeen.

Könni poseeraa

Ehdin jo riemastua, että pojat olisivat ostaneet söpön, vauvansinisen kuplan. Murmeli niin kovasti sellaista tarinoi taas kerran huiputtaakseen minua. Minä istuin onnesta soikeana Könnin takapenkillä ja petyin katkerasti, kun isä tuli kotiin ja lopulta paljasti, että kupla on hänen kaverinsa ja Murmeli vain laittaisi sen kesäkuntoon. Olisihan minun pitänyt arvata... Mutta hetken jo luulin saavani huristella pitkin kuumia hiekkateitä peltojen halki ihastuttavalla Könnillä. Yhyy, tahdon oman kuplan...

Pitäisi tästä touhuta tiensä mummulle. Lupasin mennä sinne yöksi ja uhkasin myös ottaa ratsastustunikaompelukseni mukaan. Jos saisin vaikka jotain aikaiseksikin. Vaikka nyt kyllä ramaisee sen verran kovasti, että voisin ehkä anoa Murmelilta kyytiä mummulaan päiväunille.

PS. Puutarhassa

2011-05-01T21:22:00.000+03:00

Hahaa, unohdin kertoakin, että toimiston viikottaisesta hedelmäkorista löytyi ananaskirsikoita. Ne eivät olleet kohdanneet kovin suurta suosiota, joten siellä ne lojuivat odottamassa kompostiin lentämistä. Suuressa armossani - ja ananakirsikkapakkomielteineni - pelastin ressukat muovipussiin ja sujautin laukkuun. En ole vain saanut aikaiseksi kaivaa siemeniä esiin ja kylvää niitä, mutta ehkä ensi viikonloppuna, kun tentit ovat pääosin ohi.

Kävin pyörähtämässä myös kompostin nurkilla. Ihmeekseni siellä törrötti varsin tanakoita ja jänteviä auringonkukkia. Paakun reunimmaiset yksilöt olivat laonneet maahan yöpakkasten veltostamina, mutta keskimmäiset pönöttivät ihan terhakoina. Jatkamme mielenkiinnolla seuraamista, miten tässä käykään. Tökittyäni yhtä tainta kokeeksi, se tuntui ihmeen napakalta. Taitaa vain tehdä hyvää tuo karu ulkoilma. Kasvattaa kunnon auringonkukkakarpaaseja.

Lisäksi takapihalla pojat mylläävät maata huvimajan perustuksia varten. Olen aikas innoissani, sillä minulla on - yllätys, yllätys - paljon kivoja ideoita, mitä huvimajan ympärille voisi värkätä ja istuttaa. Kivetty terassi pikkuisine kalusteineen olisi ihana, samoin pienet kivikkoistutukset ja värikäs kukkapenkkikin. Miten niin äiti sanoi ei? Ainakin kukkapenkkiä en saa. Ei se mitään, ajattelin tänä kesänä pistää pystyyn vain yhden uuden penkin ikkunani alle, joten ehkä se huvimaja saa odottaa ensi kesää, ja silloin saa nähdä, kuinka paljon se minua enää kiinnostaa parvekeprojektini lomassa. Mutta silti, hienojen neitien teekutsuja huvimajassa!

Vihertää sittenkin!

2011-04-30T13:40:00.003+03:00

Niin se viikko vierähti, ja taas on aika puutarhakatsauksen. En ole oikeastaan ehtinyt viikon aikana touhuta mitään vihertäväisteni parissa, joten mielenkiinnolla tassuttelin tänään aamulla katsastamaan, mitä laatikoihin ja ruukkuihin oikein kuuluu.

Projekti Lämpöreppu - vko 2

Ensimmäisen viikon räjähdysmäinen kasvu on saatu kuriin. Velttoina kekkaloineet soturini ovat selkeästi ryhdistäytyneet päästyään seuraavaan koulutusvaiheeseen ja syvempään multaan. Unohdin viime viikonloppuna tukea taimeni, jotka sitä kipeästi näyttivät kaipaavan, ja viikon mittaan havahduin aina välillä ajattelemaan, että hitsi, piti ne auringonkukatkin tukea. Tänään kun kurkistin sohvan taakse pojat seisoivat siellä jokseenkin tiukassa asennossa ikkunasta ulos tuijottaen. Ajattelin silti varmuudeksi tökätä muutaman grillivartaan multaan, jos veltostumista on vielä havaittavissa.

Murhenäytelmiltäkään ei vältytty. Yksi nuori sotamies oli taittunut koulutuksen alla ja katkennut. Näinpä siis jatkamme valon valiojoukkojen kouluttamista yhtä pienemmällä pääluvulla. 22 urheaa jatkaa matkaansa kohti valoa ja kukkapenkkiä.

Ensimmäinen valon tiellä murtunut

Jatkokoulutuksesta hylättyjen yksikköä en ole ehtinyt kompostin kyljessä käydä katsomassa. Yritin tähyillä ulos ikkunasta, mutta aurinko paistoi juuri niin kurjasti, että kompostille ei vain nähnyt, vaikka miten olisi siristellyt silmiään.

Empiirinen koeviljelmä - vko 3

Sain kevyen sätkyn, kun viikolla näin, että mansikkaviljelmäni oli kasteltu, vaikka kovasti yritin kuivattaa sitä. Kävimme äidin kanssa hyvin yksipuolisen keskustelun siitä, miten mansikkaviljelmääni tai mitään muutakaan purkkia tai purnukkaani ei mennä kastelemaan ilman minun lupaani. "Mutta kun se oli ihan kuiva." "Siinä on hometta. Siksi yritin kuivattaa sitä, ettei se home villiintyisi." "Mutta kun se oli ihan kuiva." Niin, hyvin tuottoisa keskustelu.

Tällä hetkellä en kuitenkaan pane lainkaan pahakseni äidin pientä innokkuutta kastella pikkuisiani, sillä tänään minua tervehti homelaatikosta neljä uutta tainta. Ainakin näin äkkivilkaisulla. Saa nähdä, mitä tarkempi tarkastelu tuo tullessaan. Homekin näyttää hävinneen. Silti pysyn hälytysvalmiudessa. Ei home noin vain häviä. Mutta koska nyt ei ole aikaa siirtää taimia pois homelaatikosta, ne saavat pärjätä ja vahvistua siellä.

Mitä mansikoiden pelastusasemalle siirrettyihin ensimmäisiin selviytyjiin tulee, ainakin kaksi on hengissä. Kolmatta en löytänyt, mutta toisaalta nämä kaksi sankariakin olivat viikolla kadoksissa muutaman päivän, kunnes nyt taas pompsahtivat esiin.

Jotakuinkin minulla on ihan hyvä fiilis näistä mansikoistani. Alusta asti olen ollut epäileväinen ja hieman epätoivoinenkin. En ole uskonut, että taitoni riittäisivät kasvattamaan noista muussautuneista mansikoista pörhöisiä taimia. Oikeastaan en uskonut, että saisin mitään edes itämään. Olen pelännyt hometta lähes hysteerisesti, mutta nyt ensimmäinen erä senkin kanssa on käyty ja voitettu. Pieniä vihreitä juttuja alkaa pikkuhiljaa työntyä turpeesta. Vaikka näistä ei mikään koskaan oikeaksi, tunnistettavaksi mansikantaimeksi kasvaisikaan, olen jo nyt iloinen.

Mutta ovat ne mansikat sitten hitaita! Sösses sentään, että ne pakertavat hitaasti. Miksi toiset taimet kasvavat nopeammin kuin toiset? Täytynee vain olla kärsivällinen. Miksi minusta tuntuu, etten ole järin kuulu kärsivällisyydestäni...?

Sitruunaruoho - vko 1

Hahaa, purkissa puskee jo vihreää! Odotan sitruunaruohoani yhtä suurella malttamattomuudella kuin rairuohoa lapsuudessani. Vielä näyttää hieman hajanaiselta törröttämiseltä, mutta uskon ja toivon, että puska tästä pörhistyy, kun kaveritkin vain keksivät vieressä, että voisi lähteä kurottelemaan taivaita - ja päätyä lopulta pataan, mutta ei kerrota sitä vielä niille.

Chili sin carne - vko 1

Uudelalii! Suorastaan ilmiömäisten puutarhurintaitojeni ansiosta chili on viikossa pykeltänyt pari reipasta tainta! Tai sitten sain ne Mettalta, joka on niitä kasvattanut ja hoivannut jo maaliskuun puolelta asti. Kauniita taiminkaisia. Hyvä näin, sillä en usko, että chili sin carnemme ehtivät tämän kesän aikana vääntää juurikaan taimea kummempaa.

Spagettikurpitsa, vesimeloni, chilipaprika - vko 1

Hiljaista, hyvin hiljaista. Kasteltu viikon aikana kevyesti. Odotellaan.

Anoppi tuli taloon

Chilin lisäksi Metta lahjoitti minulle myös anopinhampaan. Kuulemma mahdoton tappaa. Ei se mikään erityisen kaunis kasvi ole, mutta onhan siinä jotain sympaattista rujoutta. Olihan minunkin korkea aika saada anoppi tai ainakin alkaa treenata anopin kanssa selviytymistä, jos sellainen joskus elämään oikeasti putkahtaa. Tuskin, mutta kaikkeen on hyvä varautua. Annoin tälle ruttuiselle nimeksi Lauha.

Leipää ja sirkushuveja

2011-04-30T00:32:00.000+03:00

Olin keskiviikkona katsomassa Tampereen työväen teatterissa Fannyn ja Alexanderin. En ole koskaan elokuvaa nähnyt, ja tarinakin oli käytännössä täysin tuntematon. En osannut odottaa mitään, en tiennyt, mitä oli luvassa. Mikä kokemus se olikaan! Ehdottomasti parhaita teatterikokemuksiani ikinä. Ensinnäkään mikään näytelmä, joka alkaa joulunvietolla upeine joulukuusineen ja joululauluineen, ei voi olla huono, eihän?

Fanny ja Alexander oli visuaalisesti henkeäsalpaava: pyörivä näyttämö valtaisine, alati vaihtuvineen ja aistikkaine lavasteineen tarjosi enemmän katseltavaa kuin pienen ihmisen silmät ehtivätkään nähdä. Etenkin juutalaisen koti/puoti oli kuin jostain unesta kaikkine leluineen, monine kattokruunuineen, koristeellisine kaiverruksineen ja liikkuvine seinäkkeineen. Isoäidin huvimaja/talvipuutarha oli herkkyydessään yksinkertaisesti kaunis ja ikkunoista näkynyt vehreä puutarha kutsui kuljeskelemaan siimekseensä valkeassa kesämekossa. Puvustus täydensi upean lavastuksen. Puvustus oli 1900-luvun alulle uskollista ja laadukkaasti toteutettu. Sain monia hyviä pukuideoita...

Tarina itsessään oli niin herkkä ja kaunis, ettei paremmasta väliä. Toki minua puhutteli monikin tekijä: 1900-luvun alku tapoineen ja soveliaisuussääntöineen, teatterielämä, koskettavat henkilötarinat, miten monella tavalla rakkaus voi esiintyä, kuinka ihminen voi uskoa omaan täydelliseen hyvyyteensä tehdessään hirviömäisiä tekoja... Melko synkkäkin tarina oli tasapainotettu sopivasti kepeällä elämänasenteella, hauskalla dialogilla ja hersyvillä luonteilla. Tuskin olisin jaksanutkaan katsoa näytelmää loppuun hyvillä mielin, jos se olisi keskittynyt vain piispankartanon suljettujen muurien kätkemään elämään. Ekdahlien iloinen perhe-elämä kutsui liittymään joukkoon aurinkoiselle eväsretkelle puutarhaan, kun piispankartano puolestaan herätti katsomaan silmiin silmittömyyttä.

Mielestäni näyttelijät olivat omilla paikoillaan. Kukaan ei jättänyt varsinaisesti kylmäksi. Suuriksi suosikeiksini nousivat isoäiti Ekdahl, Gusten vaimoineen sekä Karl. Minulle ei kuitenkaan oikein auennut, mitä virkaa Fannylla koko näytelmässä oli. Fanny vain oli. Samoin kun kellariin lukittu Ismailkaan ei varsinaisesti avautunut, mutta pohdin sitä vielä. Uskon, että keksin vielä, mikä se oikeastaan oli. Alexander-Aaron-Ismail -kolmio pyörii kovin tiiviisti, ja kyhäilen jo teoriaa siitä, miten veljespari Aaron ja Ismail loppujen lopuksi olivat vain Alexanderin persoonan heijastuksia.

Kaiken kaikkiaan nautin joka hetkestä, jonka katsomossa vietin. Olisin totisesti jäänyt katumaan, jos en olisi tätä käynyt katsomassa. Edellyttäen tietenkin, että olisin joskus saanut tietää, mitä menetin. Jäljellä olisi vielä yksi esitys, ja minua tavallaan huvittaisi käydä katsomassa tämä uudestaankin, jotta saisin vielä pohtia ja pureskella, katsoa tarkemmin.

Kulttuuritöräys jatkui tänään. Tänäänhän vietetään kansainvälistä tanssin päivää. Sen kunniaksi Pakkahuoneella järjestettiin tanssin päivän näytös, jota olin katsomassa. Kaksituntisen aikana esiteltiin tamperelaisia tanssikouluja ja -ryhmiä sekä eri tanssilajeja. Tanssikentän läpileikkauksena ei mitenkään pätevä, mutta kaunista katsottavaa silti. Mettakin oli tanssimassa kansantanssiryhmänsä kanssa. Irkkutanssi sai rakkoiset jalat sykkimään kivusta, kun vain ajattelinkin, mitä irkkutanssikengät olisivat tehneet jalkaparoilleni, jos nyt olisin joutunut tanssimaan. Minua jäi mietityttämään, voisiko ensi vuonna olla lavalla nähtävissä myös historiallisia tansseja. Asiasta on otettava selvää.

Näytös muistutti minua taas siitä, miten paljon rakastan tanssia. Se toi kivuliaasti mieleen myös sen, miten vähän olen kuluneen vuoden aikana tanssinut. En uskalla herätellä vielä toiveita, ennen kuin olen valmistunut. Tahtoisin niin kovasti taas omistautua tanssimiselle. Se tekee minut onnelliseksi - ja ajoittain myös onnettomaksi. Sain silti lisäpuhtia ja päättäväisyyttä, jolla toivottavasti saadaan nämä rupuiset astmakeuhkot sellaiseen kuntoon, että kiivaampikin tanssiminen onnistuu.

Huomenna sirkushuvit jatkuvat, kun illalla suuntaamme Tunan kanssa teatteriin katsomaan Todellista löytöä suuren juhlan kunniaksi. Kaikkien merkkihenkilöiden syntymäähän tunnetusti juhlitaan useampi päivä, joten mekin vietämme kaksipäiväiset synttärit. Pyjamabileet! Grillausta! Parvekepiknik!

Tahtoisin niin kovasti shoppailemaan. Kevät ja kesä kutittelevat kantapäitä, vaatteet tuntuvat nuhjuisilta ja tunkkaisilta. Pitäisi täydentää kesävaatevarastoa. Näinkin tänään jo yhden ihan kivan kesämekon Seppälässä ja neuleen Kekäleessä. Muutenkin on kauhea himo ostostelemaan kaikkea kivaa omaan kotiin. Kai se on näitä palkkapäivän huonoja puolia: kun tietää, että tilillä on rahaa, siitä pitää muka pakonomaisesti päästä eroon, jotta tilanne normalisoituisi.

Heh, sain tänään töissä puhaltaa tunnin verran ilmapalloja ja koristella toimistoa. Niin kuin työkaverini kanssa totesimmekin: "Kaikesta sitä meille palkkaa maksetaankin."

Kaikkea tätä mukavaa varjostaa kuitenkin tieto siitä, että hiljalleen alkavat koulujutut kaatua niskaan. Luomu- ja lähiruokatutkimuksemme kyselylomakkeen vääntäminen lankesi osakseni, ja tiedonkeruu pitäisi aloittaa ensi viikon alussa. Minulta ei juuri nyt lomakkeen värkkääminen tunnu millään luonnistuvan, ja muu ryhmä kuittaa avunpyyntöni toteamalla: "Kyllä sä ton haltsaat. Teet vaan." Aihe on sen verran mielenkiintoinen, että tosissani tahtoisin tehdä hyvän ja hyödyllisen tutkimuksen, mutta nyt taitaa mennä vähän "kunhan edes jotain" -linjalle... Aikaa kun ei ole yhtään ylimääräistä huomennakaan ja loppuviikko meneekin syntymäpäivitellessä.

PS. Se leipäosuus: piimälimppu on ihan mielettömän hyvää. Pistelin sellaisen poskeeni muutamassa päivässä ja nopeamminkin olisi selvitty, jos en olisi hillinnyt himojani.

Puutarhapuuhastelua

2011-04-24T23:32:00.001+03:00

Kukkaterapia auttoi taas. Ärtyisä mäyrä häipyi, kun sain vain aikaan hilata itseni ulos aurinkoon ja kaivaa kuopsutusvehkeet esille. Kädet ovat nyt ihan kuivat, mutta oli se sen arvoista. Siispä seuraa puutarhakatsaus.

Projekti Lämpöreppu - vko 1

Laatikossa havaittavissa tungosta ja levotonta liikehdintää. Viikossa projekti oli räjähtänyt käsiin. Unohdin auringonkukat muutamaksi päiväksi itämään, ja kun seuraavan kerran katsoin, miten ruukussa pärjäillään, odotti minua villi näky.

Valon valiojoukkojen yksikkö oli täysin villiintynyt. Eliittijoukkojen pituuskasvu oli ollut viikon aikana tyrmäävää, ja koulutus myöhästyi radikaalisti. Rönsyilevät auringonkukat roikkuivat ruukun reunojen yli, ja tungos ruukussa oli melkoinen. Tästä eteenpäin en enää ajattele auringonkukkien kohdalla, että kylvänpä vähän runsaammin, kun ei näistä kuitenkaan kaikki idä. Ohjenuorena vastaisuudessa: kylvä harkitusti ja varoen, niitä itää kuitenkin kaksi kertaa enemmän. Vahdi päivittäin ja siirrä syvempään multaan ajoissa. Tämä yksikkö pääsi totisesti yllättämään minut pahanpäiväisesti. Enkä kastellutkaan kuin vain kylvön yhteydessä.

Hienoisen yllätyksen pakottamana suoritin tänään siis rajua karsintaa, jossa vain parhaista parhaat pääsivät etenemään seuraavaan vaiheeseen sotilasurallaan. Koulutus alkoi. Koska taimiryteikkö oli kuin paakku toisiinsa solmiutunutta spagettia, karsinta oli rajua: Oho, se katkesi! No, otetaan seuraava... Uhreilta ei siis vältytty, mutta näitä rohkeita sotamiehiä ei jääty suremaan. Tämä oli nyt vahvimpien taistoa.

Istutin valitsemani taimet mullalla täytettyyn (muistaakseni en laittanut tähän turvetta) pitkään kukkalaatikkoon. Edelleen ehkä liian tiheään, mutta kun vieläkään kyse ei ole lopullisesta kasvupaikasta, saa kelvata taas hetkeksi. Jatkoon valituissa yksilöissä on lähinnä lyhyitä ja tanakoita sekä muutama sympaattinen rimpula, joita en raaskinut heittää pois. Osan valituista valitsi itse kuningas Tuna.

Jatkoon valittiin 23 urhoollisinta ja kolme nuorta valon sotamiestä pääsi omaan erillisyksikköönsä erikoistehtäviin suojaamaan ja valvomaan valtakunnalle hyvin tärkeää naapurin nuorta Neppari-neitoa.

Valon valiojoukot vielä ilman tukia, osa hieman huterana.

Niillä, joille sanottiin "ei jatkoon" ja toivotettiin hyvää loppuelämää, ei ollut luvassa yhtä auvoisaa tulevaisuutta kuin valon valiojoukkojen seuraavaan koulutusvaiheeseen edenneillä. Nämä onnettomat yksilöt päätyivät edelleen ahtaana paakkuna nuijittuina kompostin ja raparperimaan väliin. Hieman heiteltiin kylmää multaa päälle, lorautettiin lämmintä vettä niskaan ja heiteltiin loput ruukkuun jääneet turpeet roskineen sekaan. Siellähän saavat olla. Jos joukosta vahvimmat selviytyvät, minun lienee pakko tunnustaa joukkue jonkinlaiseksi erikoisjoukoksi, pioneereiksi. Edessä on kuitenkin vielä yöpakkasia, ja vaikka paikka onkin verrattain suojaisa, en elättele suuria toiveita. Yöpakkasten lisäksi on taimiparkojen selvittävä myös rusakoista ja muista pikku elukoista, jotka varmaan mielellään söisivät metsän laitaan istutettuja, vehreitä, tuoreita taimia. Huomenna voisin käydä katsastamassa, mikä on tilanne ja sen mukaan iskeä taimipaakkuun pari tukikeppiä ja sitoa taimet pystyasentoon, jotta edes voisivat leikkiä olevansa ryhteviä auringonkukkia. Siellä saavat käydä raa'an eloonjäämiskamppailunsa: kenellä on vahvimmat juuret, kuka näännyttää heikompansa ja kenestä tulee kompostikasan kenraali? Jos sieltä nyt kukaan selviytyy... Kasasta ei itse asiassa tullut otettua kuvaa, mutta toimittanen sen huomenna ihasteltavaksenne.

Sellaista vilskettä tällä rintamalla. Muualla olikin sitten rauhallista... hyvin rauhallista...

Empiirinen koeviljelmä - vko 2

Ultimaattisen upealla ja kaikkien taiteen sääntöjen mukaan hoidetulla koeviljelmälläni oli edelleen kovin hiljaista. Paitsi että noita elottomuuden lakeuksia oli hiipinyt verhoamaan salakavala ja pelätty vieras: home. Jep, valkoinen haituva peitti osittain viljelmääni juurikin niiltä kohdin, minne olin mansikkamössöni kylvänyt. Paikoin vaalean homeen keskellä pilkotti jotain vihreää - lisää hometta! Kuten Remppa asian ilmaisi: "Sun homeesikin on homehtunut!" Pikainen soitto Täti A:n kuumalle viherlinjalle, josta vastattiin: "Kunhan et kysy mitään vaikeaa." Kuten arvelinkin, tehtävissä ei ollut oikein mitään muuta kuin totaalinen kuivattaminen. Niinpä laatikko sai jäädä takapihalle räkittävän auringon alle siksi aikaa, kun Rempan kanssa piipahdimme hieman ostoksilla...

Hei, hetkinen! Olinko kuulevinani hätähuudon elottomilta lakeuksilta? Tarkemman tiiraamisen jälkeen oli havaittavissa, että olin katseeni kääntämällä tuomitsemassa viattomia sieluja julmaan kuolemaan homeen ja tulevan kuivuuden kourissa. Turpeen välistä pilkisti kaksi anovasti vihertävää sirkkalehteä rukoillen päästä turvaan.

Kuten aluksi lupasinkin, kaikki tästä laatikosta itäneet ressukat pelastetaan heti turvallisempaan ruukkuun pois pahan homeen ulottumattomiin. Nenä kiinni turpeessa ja homeessa tiiraten laatikko käytiin tarkasti läpi, ja syynäämisen tuloksena kaksi muutakin sinnikästä löytyi pilkottamasta turpeen lomasta. Toinen ei ollut vielä ehtinyt edes sirkkalehtiään avata, joten saa nähdä, miten pikkuinen selviytyi siirrosta. Laatikosta löytyi myös yksi homehtumaton mansikka, jossa siemenet näyttivät olevan oikein hyvässä kunnossa. Hautasin tämän mansikankin samaan ruukkuun kolmen selviytyjän kanssa. Jos hometta ilmestyy pikkuruukkuunkin, syytän mansikkaa ja se saa välittömästi lähtöpassit. Nyt täytyy vain toivoa, että nämä pienet sirkkalehti-ihmeet ovat todellakin mansikoita eivätkä mitään tavallisia rikkaruohoja.

Mansikoiden pelastusasema. Kolme sinnikästä selviytyjää.

Koeviljelmän suhteen en vielä tahtonut heittää kaikkea toivoa, joten kääntelin kosteita paakkuja, joissa suurin osa siemenistä arvaukseni mukaan on. Kuivumista tapahtui päivän aikana ihan mukavasti, mutta jos huomenna on yhtä hyvä ja lämmin sää kuin tänään, päätyy koeviljelmäni ulkoilmaan uudestaan. En viitsisi ottaa hiustenkuivaajaa avuksi tässä "Pelastakaa mansikat!" -operaatiossa, niin epätoivoinen en tahdo olla. Luontoäiti tietää, miten tässä vielä käy... Jatkamme kuitenkin odottamista.

Mietin myös maailman epäreiluutta katsellessani tätä hiljaista, homehtunutta laatikkoa ja auringonkukkien rönsyämistä. Auringonkukat olivat viikossa ehtineet kasvaa liikaa, mutta kahdessa viikossa mansikkalaatikko oli saanut aikaan vain kerätä hometta ja puskea kolme vaivalloista vihertäväistä pinnalle.

Kukkaterapiaa ja herkkuja ruokapöytään

Täti A:n viherlinjan innoittamana muistin jälleen kovan hinkuni kasvattaa ananaskirsikoita, noita vinkeän näköisiä lyhtytomaatteja, kuten minä niitä kutsun. Ongelmaksi muodostui se, että minulla ei ollut siemeniä. Niinpä uskollisen kuskini Rempan kanssa suuntasimme Kultamunan (tulipunaisen Tissikaaran seuraaja) nokan kohti Sarankulman Viherpihaa. Yritin ohjeistaa Plantageniin, jonka tiesin olevan auki ja josta uskoin ananaskirsikoita löytyvän, mutta kuskilla oli hienoinen ymmärrysongelma, ja päädyimme siis Viherpihalle. No, hyvä kauppa sekin, mutta ananaskirsikoita sieltä ei löytynyt. Sen sijaan kaikkea muuta kivaa tarttui mukaan. Siispä saalista esittelemään.

Nyt puolustaudun heti sillä, että vain kaksi pusseista on minun: iloiset kokoomuskukkaset ja punaiset päivänkakkarat. Minä ihan oikeasti hain vain ananaskirsikoita ja olen yhä niitä vailla. Remppa sen sijaan etsi hyllystä kaikki mielenkiintoisimmat tapaukset, joita voisi kuvitella syövänsä. (Mikä tietenkin rajasi ne oikeasti kaikista mielenkiintoisimmat tapaukset pois. Myös kuuruohon käskin jättämään hyllyyn.) Näin ollen Rempan ruokalautaselle syksyllä toivon mukaan päätyy oman maan chiliä, paprikaa, vesimelonia ja spagettikurpitsaa.

Osittainhan näiden, etenkin paprikoiden ja chilien, kylvöaika on jo ohi. Suositus oli huhtikuun alussa, mutta onhan nyt vielä teknisesti ottaen huhtikuu - onhan? No, yrittänyttä ei laiteta. En sure taloudellista menetystä, jos näistä ei satoa saadakaan. Kuudelle pussille kertyi hintaa yhteensä huimat neljä euroa. Jos ei satoa, niin ainakin viihdykettä puutarhapuuhastelun merkeissä on luvassa koko rahan edestä.

Kukat ja paprikat jäivät vielä kylvämättä. Sopivat ruukut ja multa loppuivat kesken.

Pumpa Spaghetti - raavaan tosimiehen vihannes

Kuka sanoi, ettei spagetti kasva puissa? Ei ehkä ihan puussa, mutta ainakin kurpitsan sisällä. Keitetyn kurpitsan sisus syödään spagetin tavoin. Tämä ajatus riemastutti kovasti pikkuveljeäni, joten pussillinen spagettikurpitsan siemeniä oli pakko ostaa. Joskin meitä jäi edelleen mietityttämään, että jos spagetti kasvaa kurpitsan sisällä, miten on kastikkeen laita.

Spagettikurpitsalla oli hauskat siemenet. Arvatenkin kuitenkin vähemmän hauskat, jos päätyvät ruoan mukana suuhun asti ja jäävät hampaisiin. Tällaisia lätysköitä joka tapauksessa kätkettiin mullan ja turpeen sekoitukseen.

Pienen sormenpään kokoisia lättänöitä.

Vesimeloni - kylvettyä kalmaa

Karu faktahan on, että vesimeloni maistuu kalmalta. Lisäksi sen siemenet saattavat kurkkuun juuttuessaan nostaa nihkeän kalmanhien otsalle. En käsitä, miten jotkut pitävät tätä Kuoleman puutarhan ykkössuosikkia herkullisena ja makoisana. Olen melko varma, että Hugo Simbergin Kuoleman puutarhassa viljellään vähintäänkin takahuoneessa kaikelta rauhalliselta idylliltä kätkössä vesimeloneja. Onneksi en tuttavapiirissäni ole yksin tämän vesimelonikammoni kanssa. Oli helpottavaa löytää kohtalotoveri, jonka kanssa vielä nousemme barrikadeille julistamaan tuhoa vesimeloneille.

Hugo Simberg: Kuoleman puutarha

Veljelleni oli suuri hämmästyksen aihe, että vesimelonin siemenet todella näyttävät siltä, miltä ne näyttävät, kun ne on kaivettu hampaankoloista ja kaottu kurkusta takaisin kehon ulkopuolelle, minne ne kuuluvatkin. "Siis onko ne samanlaisia kuin vesimelonissa?" Välillä sitä miettii, mihin tämä maailma on menossa. Totta kai vesimelonin siemenet ovat samanlaisia kuin vesimelonissa! Eivät ne muuten olisi vesimelonin siemeniä.

Nyt odotellaan, milloin kalmanhaju alkaa nousta olohuoneesta sohvan takaa, kun vesimelonit alkavat kurotella mullasta.

Ystävykset Pumpa (spagettikurpitsa) ja Kalma (vesimeloni).

Chilipaprika - "Chili sin carne"

Innostuneena spagettikurpitsasta veljeni luonnollisesti hihkaisi chilipaprikapussin nähdessään: "Kato, täällä on chili con carnea pussissa!" Koska totesin, että pussissa tätä carnea tuskin kovin paljoa on vannoutuneen lihansyöjän harmiksi, nimettiin projekti Chili sin carneksi.

Siemenet pääsivät iloisesti multiin. Hieman minua silti mietityttää, mahtavatko chilit selvitä taimia suuremmiksi. Luultavasti ne päätyvät tomaattien kanssa lämpimälle länsiseinälle, jonka tiilet hohkaavat lämpöä vielä pitkälle auringonlaskun jälkeenkin. Olisi kyllä mukava saada oma chilisato, vaikka minä en chilistä niin välitäkään. Turhan tujua minulle. Vaikkakin siemenpussi lupaili "mietoa makua". Jos omien chilien kanssa ei lykästä, niin Nanna lupasi lahjoittaa minulle huomenna yhden taimen.

Sitruunaruoho - säpsäkkä tupas

Hah, saaliskuvasta oli unohtunut yksi pussi! Minun sitruunaruohoni. Sisältyi kuitenkin pussien yhteishintaan 4 euroa. Ajattelin, että tämä voisi olla ensinnäkin mukavan helppo ja vaivaton ruokarehu kasvattaa ja toisekseen korvaus unohtuneesta rairuohosta. Vaikka Täti A voivottelikin sitruunaruohoruukkujensa kurjaa, olematonta tuuheutta, päätin kokeilla (ja pistää paremmaksi kuin Täti A).

Hopsansaa, siis multaa ja turvetta ruukkuun, pussi auki, pussin sisältö ruukkuun, levitellään ja vähän turvetta päälle. Kohta on pöyhkeä puska valmis! Tupas saattaa vaatia siirtoa suurempaan ruukkuun, mutta se on sitten taas sen ajan murhe. Nyt ei ollut tarjolla tilavampaa yksiötä, valitan.

Sitruunaruohoa siemeninä.

Mitenköhän sitruunaruohosta saa tehtyä teetä? Yksi työkaverini juo aina sitruunaruohoteetä, ja voisi olla hauska yllättää hänet joskus oman maan sitruunaruohoteellä. Tekisi mieleni itsekin maistaa, miltä moinen litku maistuu.

Puutarhan ohessa ja sen ulkopuolella

Iltapäivä ehti kallistua alkuillaksi, ennen kuin sain kaiken puuhasteluni purkkiin. Paprikat ja kukkaset tosiaan jäivät vielä odottamaan tilaisuuttaan, mutta eivätköhän ainakin paprikat pääse pian multiin. Niillä alkaa olla jo hieman kiirekin. Tässä kuitenkin koko päivän saldo: ruukku poikineen.

Komia ryhmäpotretti

Alkujaan Nepparin piti tulla minua auttamaan auringonkukkien kanssa, mutta hetki sopimisen jälkeen sain tekstiviestin, että apurini oli joutunut kotiarestiin. Myöhemmin illalla, kun äiti oli zumbassa ja kotiarestilainen karkuteillä juomassa teetä, selitys kuului: "No, kun mä avasin jääkaappia, se kahva jäi mun käteen!" Riuska tyttö.

Sain kuitenkin korvaavaa seuraa, kun Tuna soitti ja kysyi, mitä oikein puuhailen. Hetkisen päästä pieni, punainen, italialainen, F:llä alkava urheiluauto kaarsi pihaamme täydessä munalastissa ja pääsimme nauttimaan viilenevästä illasta. Mullan kuopsuttamisen lomassa Remppa tuli pelkästä katselemisesta nälkäiseksi, pöhäytti grillin päälle ja iski makkarat ja villisikapihvit ritilälle. Grillikausikin tuli näin avattua ihan yllättäin! Myös nälkä talttui. Olin kokonaan puutarhatouhuiluuni uppoutuneena unohtanut sellaisen pikkuseikan kuin ruoanlaittaminen ja syöminen. Onneksi Remppa tänään vastavuoroisesti ruokki minut (vaikka sainkin paistaa itse omat nakkini).

Tunan kanssa kannettuamme viljelykset sisälle piiloon yöpakkaselta vietimme iltateehetken Lintulan luostarin vihreän Iltahetki-teen ja jättiläissuklaamunien äärellä. Munaähkyni alkaa olla tapissa, ja Tuna toi minulle vielä yhden Kyöpelivuori-munan! Pääsiäissunnuntain ilta sujuikin varsin rattoisasti. Hieman suunnitelmia seuraavallekin viikolle tuli tehtyä, ja ainakin opinnäytetyöni tuotantopalaveri (osa 1) polkaistaan tiistaina pakettiin. Luvassa on myös yökyläilyä Tunalassa vapun ja vappuakin suuremman juhlan kunniaksi.

Aiemmin päivällä soitin myös ensimmäisen videopuheluni Skypellä. Suoraan Portugalin Coimbraan. Oli ihana kuulla Muikkusen ääni pitkästä aikaa. Remppakin osallistui puheluun omalla herttaisen kuvottavalla tavallaan muun muassa esittelemällä karvaista vatsaansa kameran edessä. Enää 5½ viikkoa ja Muikkunen palaa kotiin. Kevät tosin on jo täällä.

Ärtyisä ja yksinäinen mäyrä

2011-04-23T23:28:00.001+03:00

Hohhoijaa, se on näköjään pääsiäinen. Neljä päivää vapaata, ei mitään tekemistä eikä ketään kaveria. No, tekemistähän olisi, mutta ei saa aikaan tehdä mitään hyödyllistä. Olen kovin rauhattomalla tuulella eikä keskittymisestä tule yhtään mitään. Turhauttavaa. Ensin sitä odottaa lomaa innoissaan, sitten vain turhautuu ja kiukustuu, kun loma viimein tylsyyksineen koittaa.

Kaikki ovat jossain rakkaiden ihmistensä kanssa. Minä istua nökötän ja harhailen autioissa huoneissa rauhattomuuttani. Tiedän, että olisin voinut lähteä serkkuni mökille muiden kanssa, mutta toisaalta tiedän myös, miten huonosti kestän serkkuperhettäni ja mökkiympäristöä ja kuinka nopeasti muuten kärttyisemmäksi kuin ampiaisen pistämä mäyrä. Sitä paitsi mieluummin nukun kunnollisessa sängyssä kuin vetoisalla vintillä epämukavalla ja kostealla patjalla ahdistavassa makuupussissa.

Jos jotain hyvää, niin tein ihan mielettömän hyvää spagettikastiketta. Veljeni tuli tyttöystävänsä luota kotiin, kysyi, miksen ole tehnyt ruokaa ja mitä ajattelin hänelle laittaa. Siinä kohtaa teki vähän mieli lätkäistä paistinpannulla, mutta kun toinen oli niin wagnermaisen suloinen, en raatsinut. No, niinhän siinä kävi, että velipoika ahmi spagettinsa hyvällä ruokahalulla, röyhtäisi näytöksellisesti, ilmoitti käyvänsä paskalla, pakotti minut katsomaan jonkin typerän pieruhuumorivideon Youtubesta, otti tv-kortin mukaansa ja lähti takaisin tyttöystävänsä luo katsomaan lätkää. Minä jäin taas yksin pyörimään ympyrää. Väistämättä kävi mielessä, että tällaistako elämäni sitten vanhemmiten olisi.

Yritin vääntää kasaan Tervakannaksen tanssien aikakirjaakin, mutta kirjoittamisesta ei oikein tule mitään. Olen ehkä liian ankara itselleni, ja toisaalta raivostuttaa, kun kaikki ei tapahdu justiinsa heti nyt. Olen metsästänyt tanssimusiikkia, tanssinut yksin Amorosoa pitkin olohuonetta, tanssinut muuten vain ja syönyt liikaa suklaamunia. Minun piti kiivetä ullakollekin hakeakseni sieltä käsityöni alas, mutta en jaksanut vaivautua, kun tiesin, etten saa kuitenkaan tänään mitään aikaiseksi. Turhautuisin näpertämiseen vain alta aikayksikön.

Onneksi huomenna on pakko tehdä jotain. Auringonkukat pitäisi kouluttaa. Ensin vain on löydettävä jemmattu multa ja sopiva ruukku, johon taimet tunkea. Ullakollakin on pakko käydä, koska maanantaina on vihdoin luvassa sosiaalisia kontakteja keskiaikailun, hyvän seuran, käsitöiden, musiikin, suunnitelmien ja ruoan merkeissä.

Heppatyttöilyä

2011-04-22T22:18:00.000+03:00

Olen jo pitkään, pitkään haaveillut, että pääsisin takaisin hevosen selkään. En ole kuuteen vuoteen noussut ratsaille. Ratsastaminen on ihan mukavaa, mutta ennen kaikkea viihdyn hevosten seurassa. Voisin katsella laiduntavia hevosia maan tappiin asti, istuskella kivellä ja vain katsella sitä kesäistä raukeutta. Mieleen palaavat muistot paahteisesta kesäpäivästä, rönsyilevistä voikukista ja hevosen selässä loikoilemisesta, hitaasta iltapäivästä ja kärpäsistä.

Aivan muun asian yhteydessä pistäydyin tallilla. En vieläkään tunne uusia hevosia, eivätkä ne tunne minua, ja ensimmäistä kertaa tapasin Rätin. Hoidin valokuvausvelvollisuuteni nopeasti ja tilaisuuden tullen livahdin norkoilemaan aidan viereen nuuhkittavaksi ja hämmästeltäväksi. Siinä rapsutellessani mietin, mahtaisinko saada viettää kesää tallilla ja tutustua näihin luimistelijoihin kaikessa rauhassa. Ratsaillekin olisi mukava päästä.

Ihailin auringonlaskua ja sateenkaarta korvantakusia rapsutellessani, kun minua pyydettiin tuomaan hevosia sisälle. Toki menin auttamaan, ja siinä talliin taluttaessani tunsin olevani kotona, kun hevonen kulki vierelläni kauniisti ja rauhallisesti. Tietenkin minun tuurillani talliin palloili juuri silloin koira, joka halusi ehdoin tahdoin paimentaa kopukat koppeihinsa järkeä suuremmalla tarmolla. Talutettavani päätyi kyllä pilttuuseensa, muttei ihan niin tyylikkäästi kuin ajatuksissani. Onneksi jaloissa pyörineelle koiralle ei käynyt kuinkaan, vaikka rehellisesti sanottuna teki vähän mieli potkaista sitä. Siinä olisi voinut käydä huonosti, jos a) koira olisi saanut kaviosta tai b) minä olisin kaatunut eteenpäin säntäävän hevosen tönäistyä minua voimalla. Mutta eihän se koiran vika ole. Siltä ei vain kielletä mitään, koska se on niin "pipi", kun on lonkkavikaa ja ruoka-aineallergiaa (...ja rutkasti ylipainoa).

Minut kuitenkin kutsuttiin käymään tallilla kesälläkin. Myös ratsastamassa. Ihanaa, saan herätellä taas sisäistä heppatyttöäni!

Mustalammas ja kevään kukkaset

2011-04-17T18:16:00.000+03:00

Lisäsin vielä eiliseen merkintään ottamiani valokuvia. Olen viettänyt viikonlopun muutenkin jokseenkin kamera kädessä, ja onnellisin olin, kun pääsin kykkimään keskelle mummun sulanutta kukkapenkkiä, jossa kukat paistattelivat kevätauringossa niin heleinä ja kauniina. Ehkä annan kuvien puhua puolestaan.

Lumikellot nuokkuivat kainoina auringossa.

Täältä tullaan, kevät!

"Helei, mekin olemme jo täällä!" hihkaisivat sinivuokot.

Harmikseni jouduin eilen näkemään myös, miten sinivuokot eräästä aurinkoisesta rinteestä revittiin viimeistä kukkaa myöten. Jos en olisi ollut auton kyydissä, olisin kyllä puuttunut asiaan ja säikyttänyt lapset tiehensä. Julmalla ja ahneella tavalla riistivät kukat maasta.

Eilen ehti kamerasta akku loppua juuri parahiksi, jotten varmasti ehtinyt valokuvata ensimmäistä sitruunaperhosta liihottelemassa iltapäivän auringossa ja lekottelemassa kivellä. Harmi, hyvin iso harmistus. Ehkä eilisen menetyksen korvasi kuitenkin löytö, jonka tänään tein mummun kukkapenkistä. Siellä risujen alla omenapuun juurella näin jotain oranssia ja siirsin varovasti oksia ja muita roskia sivuun. Pikkuinen krookus siellä möllötteli piilossaan. Näin hän päätyi myös kamerani muistikortille.

Kävellessäni eilen illalla vielä mummulle ihastelin upeaa kuutamoa. Venerannassa kuu heijastui viehkosti riitteisestä vedestä. Keväisessä illassa oli kumman utuiset värit ja linnut lauloivat huumaavasti.

Tänään käytiin toki myös äänestämässä. Remppakin oli ensimmäistä kertaa mukana ja ihan tohkeissaan löydettyään "tosi kovan jätkän", jota äänestää. Minä vaikenin taas ehdokkaastani, koska en halunnut kuulla sitä ryöpytystä, jonka olisin saanut kuulla, jos olisin mennyt kertomaan ehdokkaani puolueen. Sain jälleen kerran olla suvun mustalammas, kun ääneni sinkosi täysin toiselle puolelle puoluekenttää kuin muun perheen. Kyllähän muut sen tiesivät, mutta eivät voineet tunnustuksen puuttuessa asiasta motkottaa. Sitä paitsi käsittääkseni minulla on täysi oikeus äänestää juuri sitä ehdokasta, jonka eduskuntaan haluan. Tuli ennen äänestyspaikalle lähtöä mieleen, että kun vain täältä maaseudun kyläyhteisöstä kasvottomaan kaupunkiin pääsen, voisin jopa lähteä mukaan puoluetoimintaan, kun ei enää tarvitsisi elää siinä "tuo on sen ja sen perheen tyttö, niin, on mukana siinä puolueessa" -mutinoita kylänraitilla kävellessä.

Tulipahan taas kuitenkin kansalaisoikeutta käytettyä, ja mielenkiinnolla seurataan, millainen sekametelisoppa Arkadianmäelle seuraavaksi neljäksi vuodeksi saadaan. Erityisen iloinen olin siitä, että veljenikin äänesti. Siihen on hyvä oppia heti, kun ikä vain riittää.

Äänestyspaikalla yritin näyttää henkkareitani, kun kerran veljeltänikin niitä oli kysytty, mutta täysin tuntematon nainen pöydän toiselta puolelta totesi vain: "Joo, kyllä mä tunnen sut. Ei tartte näyttää." Niin minulle lykättiin äänestyslappu käteen ja tallustelin hämilläni kopperoon raapustamaan ehdokkaani numeron.

Takapihalla pyörii kauhea lössi lintuja. Bongattu punarintaa, pikkukäpytikkaa, viherpeippoa, kunnon ukkofasaani ja pari erilaista kyyhkystä sekä ne normaalit takapihan lintulaudan vakivieraat.

Pikkuinen pääsisäisvieraskin piipahti hakemassa suklaapupunsa ja vaihtamassa muutaman sanan. Huone piti käydä siivoamassa, ennen kuin äiti tulisi kotiin, mutta sitten voitaisiin kuulemma tehdä jotain kivaa. Kaipa minunkin siis pitää tämä merkintä hiljalleen päätellä.

Päivän loppukevennyksenä kerron, että blogiini oli viikon sisään eksynyt joku hakusanoilla "ripuli nainen". Saako tästä nyt tehdä jotain johtopäätöksiä juttujeni tasosta vai ihmisten oudoista mieltymyksistä?

Taivaan lämpöreppu

2011-04-16T20:45:00.003+03:00

Ei, minua ei saisi jättää yksin kotiin. Vaikka olin jo tänään saanut kuopsuttaa multaa mummulla, akuutti tarve saada tassut multaan iski aivan yllättäen. Joskin orastavia oireita on ollut havaittavissa jo jonkin aikaa. Toivon niin kovasti, että tänä keväänä onnistuisin kylvöissäni ja että ulkopuoliset tahot eivät tulisi sabotoimaan puutarhaprojektejani, kuten niin monina vuosina aikaisemmin.

Projekti Lämpöreppu starttaa

Oopperasta oppii kaikenlaista hyödyllistä. Kuten sen, että aurinko on taivaan lämpöreppu ja muutenkin ilmeisesti tosi mukava heppu. Auringonkukat sitä vastoin ovat viehättäviä ja hyviä ja taistelevat maailman pimeyttä ja kylmyyttä vastaan. Aloin siis kouluttaa omia valiojoukkojani.

Avara Luonto valasdokumentteineen jäi vähän kesken, kun yhtäkkiä tajusin, että pihalla seisoo lintulauta. Lintulauta = auringonkukansiemeniä. Vilauksessa olinkin jo varastossa kurkottelemassa jotain sopivaa astiaa, johon voisin siemenet kylvää. Kunhan ensin yltäisin saamaan sen astian alas ylähyllyltä... Äiti on ollut ilmeisen fiksu laittaessaan varastoa talvikuntoon, kun on laittanut kaikki kipot ja ruukut ylähyllyn perukoille, jotten varmasti yllä niihin. Sain kuin sainkin jonkinlaisen muovisen ruukun alas ja kipitin paitahihasillani etupihalle. Multaa ja turvetta ruukkuun kaksin käsin ja ei kun lappamaan lintujen ruoat parempaan talteen, vähän turvetta päälle ja sisälle. Mahihi.

Uhrattuani lempilautaseni aluslautaseksi ja kasteltuani viljelmäni kiikutin sen mansikoiden viereen olohuoneen sivupöydälle. Nyt vain odotellaan, että urheat pikku vihertäväiset puskisivat tiensä auringonvaloon. Varmuuden vuoksi heittelin siemeniä ruukkuun melko runsaalla kädellä, joten ainakin kaverit tietävät, mitä saavat minulta kesän kynnyksellä lahjaksi, jos tuolta mitään pinnalle nousee.

Empiirinen koeviljelmä - vko 1

Mansikoiden laatikossa näyttää kovin elottomalta. Mössö on kuivunut paakuiksi, mikä hieman epäilyttää minua: miten sieltä pieni siemen oikein pääsee tunkemaan läpi? Joskin hyvä uutinen on, että hometta ei ole ilmestynyt, vaikka pelkäsin. Kastelin täysin kuivahtaneen koeviljelmäni tänään. Jatketaan odottamista.

Mummun puutarhassa - mestarin opissa

Ihailin taas tänään mummun kauniisti vihertäviä taimilaatikoita. Samettiruusut rehottivat reippaina ahkeraliisojen kanssa sulassa sovussa samassa laatikossa. Vieressä herneet jo kurottelivat 15-senttisinä, ja mummu pohti, mitä niillekin oikein pitäisi tehdä. Tarkoitus kun oli ollut syödä ne. Pöydällä mammuttipelargonia puski jo nuppuja täyttä häkää. Ikkunalaudalla ruukussaan oli alkanut jouluinen amaryllis kasvattaa uutta kukkavartta.

Päivän operaationa oli kuitenkin kouluttaa samettiruusuja. Rehevät taimet pääsivät syvempään laatikkoon nauttimaan uudesta mullasta. Liukuhihnatyöskentely sujui loistavasti: mummu kaivoi taimet ylös, minä tein koloja multaan, lykin taimet uusiin riveihin ja kastelin koko komeuden varovasti. Muovinen jätskilusikka erottaa keltaiset samettiruusut muista. Osa joutui vielä jäämään vanhaan laatikkoonsa jatkamaan kasvamistaan.

Takapihalla alkavat kukkapenkit tulla esiin lumen alta, ja omenapuun alla majailevat sinivuokot ovatkin jo nupulla. Krookukset ja narsissit puskevat maasta pikkuhiljaa sitä mukaa, kun lumi vetäytyy ja aurinko lämmittää maata.

Samettiruusut uudessa lootassa + jätskilusikka

Rouva Fyllis Amaryllis

Herne rokkaa

"Joko nyt saa kukkia, saahan?" Kärsimätön pelargonia.

Kukkien kanssa möyrimisen lisäksi kävimme mummun kanssa rauhallisella kävelyllä. Kävin myös taittamassa pajupusikosta vitsan, josko vaikka menen mummulle virpomaan. Tosin ajattelin kyllä lähteä mummulle jo tänään ja mennä yöksi, kun mummu kerran kyseli. Vitsa pitäisi siis ottaa jo tänään mukaan - ja koristella tietenkin vielä ennen sitä. Toisaalta minun pitäisi kirjoittaa tutkimussuunnitelmaa liittyen luomu- ja lähiruokaan opiskelijaravintoloissa ja aloittaa kyselylomakkeen sommitteleminen, kun muusta ryhmästä ei ole mitään kuulunut.

Huomenna on taas eduskuntavaalitkin. En ole ehtinyt tutustua vaalikoneisiinkaan, mutta tiedän, ketä äänestän. Hän ei ehkä ole paras ehdokas minulle, mutten usko, että vaalikonekaan sitä osaisi minulle täydellä varmuudella valita. Pienet puolueet tuntuvat räksyttävän aggressiivisesti, mutta kun saavat äänensä kuuluviin, tuntuu, että rohkeus, määrätietoisuus sekä taito sanoa mitään järkevää ja asiallista katoaa tyystin. Jää vähän sellainen kuva, että osaavatkohan nuo oikeasti tehdä politiikkaa vai luulevatko ne, että eduskunta on yksi suuri oppilaskunta. (Joskin viimeaikaiset käänteet ovat ajoittain olleet Arkadianmäen BB-talossa sen suuntaisia.) Toivonkin, että eduskuntaan näissä vaaleissa valittaisiin kansanedustajia eikä BB-tähtiä. Itse pysyttelin ehdokasvalinnan suhteen turvallisen vakaalla linjalla ja taaperran huomenna äänestämään, vaikka jo mietinkin, pitäisikö skipata koko karkelot tai äänestää tyhjää.

Erittäin hyvä ellei täydellinen

2011-04-15T23:02:00.001+03:00

Aamu alkoi loistavasti: putosin sängystä mahalleni lattialle kurkotellessani sammuttamaan kännykkäni herätyksen. Mietin, oliko tämä niitä aamuja, kun ei kannata edes nousta sängystä. Kannatti herätä! Oli mukava perjantai.

Piirreltyäni rahoituksen tunnilla rumia kukkasia, naureskeltuani Cow Jones -maatalousindeksille (vrt. Dow Jones) ja syötyäni töissä Boston-pullaa verkkolaskujen ohessa sain puhelimeeni viestin pullahiireltä, jonka pullahampaita kuulemma kolotti. Niinpä siis sitten pullalle! Kyllä yksi tekstiviesti tai puhelu vain voi saada ihmisen onnelliseksi. Koko loppupäivän on ollut hyvä mieli.

Muna-riisipasteija sai masuunsa kaveriksi kaksi syntisen suurta ja häpeämättömän herkullista kermajäätelöpalloa (kai se oli kermajäätelöä?) siinä istuskellessamme ja höpöttäessämme tyttöjen juttuja. Mukavaa viettää aikaa ihan vain tekemättä mitään sen kummemmin.

Päivän hauska yllätys suorastaan liukui nenämme eteen, kun laskeuduimme liukuportaita alas herkkutaivaastamme. Tunan sisko oli levittämässä ihmispalluroille liikunnan ja terveellisen elämän ilosanomaa ja pisteen vieressä möllötti mikäs muukaan kuin kehonkoostumusmittauspiste! Tuna oli tietenkin reipas ja hyppäsi heti seisomaan härvelin päälle. Minua koko touhu arastutti kauheasti, kun en millään olisi uskaltanut siinä muiden edessä levitellä kehoni koostumusta.

Rohkaistuin sitten kuitenkin, koska kyllähän minua kiinnosti tietää. Yllätyin tuloksista - positiivisesti. Olin odottanut, että rasvaprosenttini olisi jossain 34-37 %:n välillä, mutta osuinkin suositushaarukkaan kauniisti tasan keskelle. Sama juttu painoindeksin kanssa. Jep, suhteellisuudentaju ja kehonkuva taas ihan kohdallaan.

Pullataivaasta laskeutumisen ja kehonkoostumusmittausten jälkeen jatkoimme tiukan treenin nimissä kohti katutason suklaamunaosastoa. Mukaan tarttui kohtalaisen kokoinen pussillinen munia. Niissä oli niin kauniit kääreet, etten voinut vastustaa. Violetteja, liiloja, vaaleanpunaisia ja vaaleanvihreitä... Viime aikojen suklaanhimo on ollut käsittämätön, ja ajattelin varautua siihen. Tosin epäilen, että ainakin puolet munista eksyy Rempan vatsaan, kun tuo onneton keskellä yötä kolistelee huoneeseeni ja kysyy, onko minulla mitään hyvää.

Ihmeekseni olen innostunut lenkkeilemisestä. Olenhan minä ahdistellut itsekseni, kun en ole päässyt lavatanssitunneille sitten viime heinäkuun, kun koulu ja työt ovat tehokkaasti vieneet kaiken ajan. Kun vielä lopetin irkkutanssinkin ainakin väliaikaisesti keuhkojen takia, persaukseen on hiipinyt kevyt pelko siitä, etten liiku tarpeeksi. En ainakaan niin, että rasittuisin riittävästi. Keuhkoputkentulehdus herätti tosissaan miettimään, että keuhkoja on pakko rasittaa enemmän ja hapenottokykyä kehitettävä. Muuten löydän itseni vielä joskus hengityskoneen letkuista, jos saan jonkin vähänkään ärhäkämmän flunssan.

Nyt kevään myötä olen aivan itsestään alkanut kävellä enemmän ja nauttia siitä. Parin viikon sisään olen viimein saanut raahattua ahterini lenkkipolullekin. Olen ihan rapakunnossa, mutta pistän sen vielä keuhkoputkentulehduksen piikkiin, köh köh. (Mikä ihana tekosyy!) Eiköhän se taas tästä lähde. Tänään pääsin jo juoksemaankin vähän enemmän. Se oli ihanaa. Joskin nyt ahteri on ihan turkasen kipeä...

Kummallista. Viikonlopulle ei ole oikein mitään suunniteltua ohjelmaa. Koulutehtäville jäisi siis kerrankin aikaa. Voisin olla reipas ja käydä lenkillä mummun kanssa (pitäisi minunkin vauhtini rauhallisena, mikä tekisi oikein hyvää takamukselleni), ehkä leipoa jotain hyvää ja käydä katsomassa ja valokuvaamassa heppoja, tunnelmia ja maisemia tallilla, jos en ratsastamaan asti pääse (epäilen).

Ai niin, näin viime yönä unta, että nukuin huonosti. En oikeastaan koskaan unessa päässyt nukkumaan asti, mutta kello lipui painostavasti kohti aamuyötä ja tiesin, että töihin olisi herättävä. Juuri, kun olin unessa tarpeeksi rauhoittunut ja pääsemässä peiton alle, kännykkä pärähti herättämään minua sulosoinnuillaan. Puhelinta kurotellessani minä sitten putosin sängystäkin. Olin kyllä hetken hämilläni, olenko minä nyt nukkunut hyvin vai huonosti. Mutta eihän sitä unessa malttanut mennä nukkumaan, kun Muikkunen tuli takaisin Portugalista ja ensimmäistä kertaa yökylään! Olimme ihan vallattomina, pölötimme ja hihitimme koko yön ja hyppelehdimme pyjamissamme ympäri kesäyön kirkkaudessa.

Tylsää mutta reipasta

2011-04-12T18:05:00.000+03:00

Eilen tuskastelin illalla, miten tylsä päivä tästä tiistaista tulisi. Pitäisi kiitää paikasta toiseen: ensin töihin, sitten kouluun, hakea teatteriliput keskustan toiselta puolelta ja suoriutua kotiin. Eikä tiedossa olisi mitään kivaa illaksi. Kyllä tästä silti ihan kelpo päivä tuli.

Aamulla rynnin töihin hieman myöhässä, kiitos bussin, ja ihmettelin, missä kaikki olivat. Oho, tiimipalaverissa! Pahus, juurihan meillä eilen oli verkkolaskukoulutusta, joten en osannut ollenkaan ajatella, että istuisimme taas yhdessä neukkarin pöydän ympärillä. Olin unohtanut kääntää kalenterin näyttämään seuraavaa viikkoa. Rymysin neukkariin heitettyäni takin ja kengät työpisteelleni (sangen epäjärjestelmällisesti). Tyylikäs sisääntulo on kaiken A ja O. Joo...

Koska eilen unohdin lähteä töistä rahoituksen luennolle, laitoin tänään muistutuksen puhelimeeni, jotta tajuaisin sinkoutua metsästämään bussia investointilaskennan luennolle. Minä jopa ehdin luennolle ajoissa (!), ja olihan siellä ihan yhtä hauskaa kuin ennenkin. Vaikka en ennen pitänyt kyseisiä luentoja pitävästä opettajasta, hän on nykyään varmaankin lempiopettajani. Hänen huumorintajunsa on ihanan pistävä, ja tapa kytätä opiskelijoiden touhuja ja huomautella kesken lauseiden pitää mielen virkeänä luennoilla. Mietin, että olisin opettajana varmaan juuri tuollainen.

Koululta huristelin bussilla Hämeenpuistoon (laiska päivä) ja kävin noutamassa huomisen Chicagon liput. Mahtavaa päästä pitkästä aikaa teatteriin katsomaan musikaalia! Vaikka olinhan minä viime viikon keskiviikkona katsomassa Auringonkukat-oopperaa. Kulttuurikeskiviikoista voisi tehdä muuten ihan tavankin, mutta tulisi kyllä raha vastaan ja sitä paitsi keskiviikkoisin on keskiaikaseuran sekavuoro Vuoltsulla. Nyt kuitenkin oli pakko änkeä tänä keskiviikkona Chicagoon, koska lupasin itselleni, että kävisin katsomassa sen heti ensi-illan jälkeen, kun vain saisin liput. No, se sitten vähän jäi. Nyt oli pakko, kun alkoi polttaa pelko persuksissa, että yksi lempimusikaaleistani poistuisi ohjelmistosta tämän kauden päätteeksi. Onneksi esitykset kuitenkin jatkuvat vielä ensi syksynäkin, niin voin käydä sitten katsomassa sen toiseen kertaan, jos on tarpeeksi hyvä. Huomenna laatuseurana on tietenkin Tunamaan "Mama Morton" Tuna.

Mätettyäni kotona mahtiannoksen lasagnea parempaan paikkaan tästä maailmasta lähdin lenkille, jälleen kerran äidin ja mummun kanssa. Onneksi sain mennä omaa vauhtiani, jotten aivan paleltunut matkalle. Ilokseni keuhkoni tuntuvat rohisevan suhteellisen normaalisti lenkin aikana. Vähän kevyttä limaisuutta ja hinkuvinkunaa pitkän liikuntatauon jäljiltä, mutta ei sen kummempaa. Kyllä kannatti lepäillä ja ottaa rauhallisesti. Tuntuu mukavalta, kun rööreissä on tuttu lenkin jälkeinen puristuksen tunne. Jos tästä eteenpäin yrittäisi oikeasti lenkkeillä säännöllisesti, niin ehkä ennen kesän kynnyksellä pääsisin jo juoksemaan lenkkiä. Nytkin meni jo ihan hyvin, kun muisti hölkötellä tarpeeksi rauhallisesti. Jos ei muuta ohjelmaa ilmaannu, voisin kammeta itseni torstainakin lenkkipolulle. Edellyttäen, ettei sada mitään epämääräistä.

Nyt on ihan kummallinen möllötysolo. Alkaa kai sopivasti väsyttää juuri, kun ajattelin tehdä koulutehtäviä. Kumma juttu, miten se väsymys aina iskee juuri tähän rakoon. Hetki sitten olin vielä oikein tyytyväinen siihen, miten reipas olenkaan tänään ollut. Nyt voisin vain löllötellä loppupäivän.

Kevätkissoja!

2011-04-10T18:40:00.000+03:00

Uskaltauduin tänään kevyelle lenkille äidin ja mummun seuraksi. Otin kameran mukaan, sillä aavistin, että pusikoissa saattaisi olla jo jotain keväistä kuvattavaa. Niin kuin olikin.

Pajujen oksilla pörhistelivät jo kevään kissaset. Puro solisi kauniisti ja koversi lumen läpi tietään liittyäkseen hieman suurempaan ojaan, joka oli jo täysin sula. Kärsimätön sielu jäi vain kaipaamaan leskenlehtiä.

Lenkkeily tuntui pitkästä aikaa hyvältä. Myönnän, että hölkkäsin parisen sataa metriä, vaikka lupasin itselleni, etten juokse vielä ollenkaan. Hölkkääminen oli huono idea, sillä se laittoi taas kaikki limat liikkeelle ja rahisin loppumatkan kotiin. Ei se kuitenkaan varsinaisesti pahalta tuntunut... Ehkä tästä hiljalleen. Töissä on kuntotesti touko-kesäkuussa, joten siihen mennessä olisi ihan kiva vähän skarpata.

Keväinen sää sai piristymään aivan mielettömästi. Vaikka rakastan syksyäkin, olen niin iloinen, että vihdoinkin on kevät! Tuntee itsensä jälleen aivan lapseksi, jaksaa iloita kaikista pienistäkin asioista. Auringon lämpöinen kosketus poskella saattaa pelastaa koko päivän. Ai niin, ja liittyyhän kevääseen se suuri salaisuuskin, keijut heräävät. Ah, Cornelius...

Empiirinen koeviljelmä

2011-04-09T21:37:00.000+03:00

Heräsin tänään lämpimästi täkin ja villaviltin alta. Keittiöstä kuului vaimeana iloista kolinaa, ja sitten huopatossut töpsähtelivät lattiaan. Ehdin juuri sopivasti nostaa pörröisen pääni peittopesästäni, kun mummu raotti ovea ja pyysi aamupalalle. Olin pitkästä aikaa yökyläilemässä.

Iltapäivästä kömmin kotiin, ja edessä oli vihdoin kevätpuuhia. Kaivoin eilen ennen mummulle lähtemistä pakastimesta siellä talven yli varjellut koemansikkani.

Pakastemansikoita

Minun piti istuttaa myös krookuksia, mutta ne oli jo ehditty kärsimättömyyksissä istuttaa, ennen kuin ehdin kotiin. Joten minulle jäivät vain rakkaat mansikkani. Istuin kylpyhuoneen lattialla onnellisena mutta hämilläni mansikoitteni kanssa ja mietin, mitäköhän sulaneelle mansikkamuusille oikeastaan kannattaisi tehdä. "Kilauta kaverille" tuntui hyvältä vaihtoehdolta, ja otin luurin kauniiseen käteen. Täti A:n kuuman viherlinjan numero esiin ja onneaan kokeilemaan. Tällä kertaa jäi asiantuntijavinkit kuulematta, mutta totesin, että jotain Täti oli turpeesta puhunut, joten pursotin muusin yön yli sisällä lämpenemässä olleeseen turpeeseen. Totta kai tuli tökittyä isoimpia paakkuja rikki, koska kaikkeen pitää aina koskea, ja peitin muusin aavistuksen kevyesti turpeella (lähinnä muusi kyllä sotki itse itsensä). Kiikutin laatikon olohuoneen sivupöydälle tervehtimään aurinkoa. Jep, aika empiirinen mansikkaviljelmä, mutta yritän uskoa rakkauden ihmeelliseen voimaan.

Iloisen sekasortoinen koeviljelmäni

Kokeilevan viherpeukalon pohdintoja omasta koeviljelmästään:
"Ei tämän varmasti pitänyt mennä näin. Mitäköhän Täti oikein sanoi silloin Sotkamossa? Puhuikohan se jotain jostain talouspaperilla idättämisestä? No, kokeillaan näin. Yhdessä blogissa ainakin oli onnistunut ihan kohtalaisesti enkä minä odota satoa täksi kesäksi."

Pelkään viljelmän homehtumista. Marjamössön kylväminen ei kuulosta kovin lupaavalta. Mukana on paljon kosteaa marja-ainesta, joka ihan varmasti minun tuurillani homehtuu ennen ensi viikkoa (ja nyt on kuitenkin lauantai-ilta). Suunnitelma: kun näkyviin puskee jotain lupaavaa vihreää, se pelastetaan heti seuraavaan purkkiin, kun vain kestää siirron. En uskaltanut edes kastella, etteivät muutenkin karuja kokeneet raukkaparat vielä kaiken lisäksi hukkuisi. (Tyypillistä minua, ehdin talvella tappaa jo kahvipensaankin hukuttamalla.)

Toisaalta mietin, mitä luonnossa tapahtuu ja miten mansikat luonnostaan lisääntyvät, ja totesin, että eipä siellä liiaksi millään talouspaperilla löhöillä kevätauringosta nauttimassa. Eivätkä ole mansikat maailmasta loppuneet. Ehkä näillä minunkin kurjalaisillani on vielä toivoa.

Huomenna käyn pönkimässä autotallin hyllyjä, josko sinne olisi jäänyt lintulaudan teurastuslavalta pelastuneita auringonkukansiemeniä. Jos kylvän ne salaa jonnekin ja piilotan sohvan taakse? Ikuinen tahtojen taisto äidin kanssa auringonkukista: minä rakastan niitä ja äiti ei tahdo pihalleen. Tänä vuonna minä voitan ja kesällä kumartelen aurinkoa kukkieni keskellä.

Jos minä jotain toivoisin mummulta perineeni, niin viherpeukalon ja sen taianomaisen kosketuksen, joka mummulla on kasvien kanssa touhutessa. Minä onnistun tappamaan kaiken keskimäärin viikossa, kun taas mummu kasvattaa jättiläispelargonioita, jotka eivät mahdu ovesta (piti nostaa sisään olohuoneen ikkunasta) ja jo nyt puutarha alkaa vihertää, vaikka ensi viikoksi on luvattu lunta, ja kesällä onnellisin paikka on mummun puutarhassa henkeäsalpaavan kukkaloiston keskellä. Ehkä minäkin vielä joskus opin... ja onnistun?

Samettiruusuja papan kumppareissa

Reipas kouluaamu

2011-04-06T10:37:00.000+03:00

Opiskelumotivaationi ei ole ollut viime aikoina kovin häävi. Saan aina kummallisia purskahduksia, kun yhtäkkiä herään siihen todellisuuteen, että vain tekemällä pääsee eteenpäin ja että valmistuminenkin olisi hieno asia. Valmistuminen olisi todella hieno asia. (Näillä näkyminen ajattelin valmistua ensi keväänä, vaikka teoriassa minun kai kuului valmistua nykyrytmillä vasta jouluna 2012.)

Eilen tein kiltisti englannin tehtävät, jotka sisälsivät palikkamatikkaa. Onneksi se oli ala-astetasoista palikkamatikkaa, jotta minäkin pysyin kärryillä. Tänään kömmin koululle kahdeksaksi odottamaan English of Accounting and Financen tärkeintä luentoa. Pikkuhiljaa alkoi muitakin virrata paikalle, mutta opettajia ei vain kuulunut. Odotettuamme aikamme aloimme metsästää opettajiamme ja koluttuamme läpi opettajien työtiloja saimme vihdoin toisen opettajista puhelimen päähän opintosihteerin kautta vain saadaksemme tietää, että tunnit on peruttu sairastapauksen vuoksi ja että asiasta on kyllä ilmoitettu - aamukuudelta sähköpostitse. Eipä meistä kukaan ollut tarkistanut postiaan, ennen kuin oli koululle lähtenyt. Kuka lukee postiaan aamukuudelta, kun sängystä kampeutuminenkin on tarpeeksi haastavaa kaikessa siinä kiireessä? Jep. Olisi ollut kiva, jos luokan ovelle olisi vaikka tuotu jonkinlainen lappu, niin olisi tiennyt lähteä kotiin saman tien. No, tässä sitä nyt istutaan nelisen tuntia atk-luokassa odottamassa seuraavan luennon alkua.

Toisaalta tämä oli ihan hyväkin juttu. Nukuin tarpeeksi, joten minua ei väsytä. Kun nyt ei ole mitään tekemistä ja kaikki kaverit ovat joko töissä tai koulussa, on oikeasti aikaa koulutehtäville ja asioille, jotka olisi pitänyt jo hoitaa. Sain kirjoitettua mahdolliselle uudelle tutkimustoimeksiantajalle ja tehtyä toiminnanohjausjärjestelmien Moodle-tehtävän (5/5, jee). Kerrankin winhauduttuani ilmoittauduin jo seuraavalle lukukaudellekin läsnä olevaksi ja tarkistin kirjanpidon tentin arvosanan. Nyt on kivasti jo pullat uunissa (ei puhuta jo palaneista pullistani), ja aikaakin on silti vielä parisen tuntia. Mitäs sitä sitten tekisi?

Kirjanpito oli kyllä minulle suuri yllätys. Palautin tentin hieman vapisevin sydämin, tuntien, ettei se mennyt mainittavan hyvin. En ollut tehnyt paljoakaan tuntiharjoituksia ja tenttiin lukeminen jäi viimeiseen iltaan, kuinkas muutenkaan. Kertakaikkiaan en ollut valmistautunut ollenkaan. Suomin itseäni laiskuudestani ja luovuttaja-asenteestani, joilla kummallakin aiheutin itselleni vain suurta ahdistusta koetta edeltävänä iltana ja ennen kaikkea itse tenttipäivänä. En luottanut itseeni ja osaamiseeni laisinkaan. Tentin jälkeen olin varma, että olin kirjoittanut kirjanpitolain aivan uusiksi ja että vastausteni esimerkkiyritykset tuskin pääsisivät läpi tilintarkastuksesta kovin laillisin paperein. Mutta yllätyksekseni sainkin tentistä arvosanaksi 4½! Nyt tuntuu hyvältä, mutten vieläkään tiedä, millä ansioilla ja osaamisella tämän arvosanan sain. Joko minä oikeasti osasin jotain tai sitten koko muulla ryhmällä meni todella surkeasti ja räpellykseni edes näytti kirjanpidolta. Mutta näillä näkymin näyttäisi siltä, että saan Talousprosessi-moduulin opintopisteet ulos tänä keväänä. Kunhan vain teen kirjanpidon case-tehtävän ja palautan sen.

Miten ihmeessä minä tällä hetkellä uskonkin, että ehkä nämä opinnot tästä vielä lutviutuvat? Kyllähän ne. Kesällä täytyy totta kai panostaa myös, mutta se on ihan oma syyni ja johtuu vain aikaisemmista laiminlyönneistäni. Teoriassa todellakin olisi mahdollista, että valmistuisin jo ensi keväänä. Riippuen toki siitä, mihin muotoon opinnäytetyöni asettuu. Tavoitteeni olisi, että toiminnallinen osuus toteutettaisiin 17.3.2012. Siihen päälle raportointi ja muu kirjallinen työ. Juu, teoriassa tämä on mahdollista. Riippuen nyt tietenkin ensi vuoden opinnoista ja siitä, miten ne kalenteriin osuvat. Tässä on nyt kyllä vielä pari muuttujaa... mutta muuttujathan ovat ihan mukavia ja asettuvat paikoilleen, kun ne vain selvittää.

Jos tällä koneella on EconetPro, voisin siirtyä kirjanpidon casen pariin. Saisi senkin pois alta - ja opintopisteitä ropisee. Vähän niin kuin vesipisaroita atk-luokan ikkunapelteihin.

Iltapäivällä pitäisi rohkaista mielensä ja uhmata verenhimoisten mummojen laumaa Hulluilla Päivillä. Onneksi minulla on Tuna mukanani. Ehkä me selviämme hengissä yhden naulakon ostamisesta. Huh, jännittää.

Illalla sitten menemme katsomaan Auringonkukka-oopperaa, joka on Sääksin koulun oppilasproduktio, jossa on mukana myös Kansallisoopperan laulajia. Neppari laulaa auringonkukkakuorossa, joka itse tähden puheista päätellen on kuoroista upein, kaunein ja paras. Pitää muistaa ostaa Nepparille kukkia. Ihana, että toinen on niin tohkeissaan esiintymisestä. Kyllä minäkin jo odotan iltaa, täytyy myöntää.

Kulttuuria on luvassa jatkossakin. Torstaina menen kuuntelemaan Semmareita Tampere-taloon ja ensi viikon keskiviikkona matkaamme Tunan kanssa Chicagoon, mikäli vain saamme liput. Lippuja ajattelin käydä kysymässä perjantaina, josko jo silloin myisivät minullekin alehintaansa. Mmm, Chicago, yksi lempimusikaaleistani. Se oli upea elämys West Endissä, mutta ei näytä TTT:nkaan versio kehnolta, ei ollenkaan.

Niin, ehkä sen casen pariin tästä...

Palikkamatikkaa matekistille

2011-04-05T20:18:00.000+03:00

Hämmentynyt ex-matekisti ihmettelee ja ahdistuu! Meille tyrkytettiin tänään investoinnilaskennassa diskonttauskaavaa, jonka osaamista edellytettiin talousmatematiikan kurssilla ykkösvuonna. Tällä kertaa opettaja totesi ykskantaan: "Tässä on tämä kaava. Älkää katsoko sitä. Se on toisen asteen yhtälö eivätkä sellaiset kuulu liiketalouteen." Lisäksi opettaja painotti, että kaavaa ei ole suotava käyttää, koska emme kuitenkaan muista sitä.

Tässä kohtaa iski hämmennys: Millä me sitten diskonttaamme, jos emme diskonttauskaavalla? Diskonttaustekijänkään kaavaa ei saanut käyttää (samoista syistä kuin edellistäkään, korkeamman asteen yhtälöt eivät kuulu liiketalouteen). Mutta siis... kaava! Pitää olla kaava, jolla lasketaan, ja jos se kerran näytetään, niin kai sitä nyt käyttääkin saa?

Ei. Sen sijaan opettaja vetäisi esiin leikkisästi diskotaulukoiksi kutsumansa diskonttataulukon. Oli kuulemma kovaa kamaa, kun oli ihan vanhoilta TKK:n ajoilta, mutta sen ei saisi antaa hämmentää. Eikä sen, että taulukko näyttää aivan kamalalta. Öh, se on ihan tavallinen taulukko, jossa aika juoksee sarakkeissa ja korkokanta riveillä, mitä kamalaa siinä on? Näitä diskotaulukoita käyttäen meidän tulisi diskontata tällä kurssilla. Repäistä diskonttaustekijä taulukosta ja kertoa pääoma. Okei, ihan ymmärrettävää ja yksinkertaista, mutta... kaava!

Matematiikka ei ole minulta oikein sujunut ammattikorkeassa. En näe, mitä taululla tehdään. Nykyään olen vielä vähemmän kärryillä kuin ykkösellä, jolloin sentään sain luntata kaverin muistiinpanoista. Nykyisin teen muistiinpanoni suoraan kuulon pohjalta. Jos joskus satun näkemään jotain tai kykenen opettajan käden liikkeitä seuraamalla selvittämään, mitä taululle kirjoitetaan, olen vain rajattoman helpottunut sen pienen hetken. Lisäksi minun on vaikea seurata opetusta, joka ei pohjaudukaan muuttujiin, monimutkaisiin laskusääntöihin ja kaavahirviöihin. Minun pitäisi jotenkin saada ajatusmallini nyrjäytettyä niin, että ymmärtäisin palikkamatikan tavan lähestyä ongelmia. Minähän ryssin pääsykokeessakin matematiikan osuuden ihan täydellisesti väännettyäni sinne kaikkea verrannoista kolmannen asteen yhtälöihin ja yhtälöryhmiin. Jotenkin on vain niin turvaton olo ilman kaavoja: Voiko tämä todellakin mennä näin? Millä perusteella? Onko tämä näin yksinkertaista?

Iltapäivän ihmettely
Jos koulun oven edessä on kyltti "Tupakoiminen sisäänkäyntien edessä kielletty", miksi kaikki tupakoitsijat kerääntyvät tämän kyltin ympärille niin, että siitä on mahdoton päästä kulkemaan läpi ovelle? En ymmärrä tätä parveutumislogiikkaa. Varsinkaan, kun pihassa on aukeita neliöitä ties kuinka paljon aivan vieressä.

Rohkeasti lammikossa

2011-04-03T22:23:00.000+03:00

Pyörähdin eilen kaverin tupaantulijaisissa. Onnistuin siinä pakettia autossa tuhotessani (älkää kysykö) ja autosta noustessani pudottamaan puhelimeni hiekoitushiekkapohjaiseen vesilammikkoon ja astumaan luuriparan päälle. Urpon kylkeen tuli kaunis, syvä naarmu eikä näyttökään välttynyt useilta raapimajäljiltä. No, ehkä minäkin jossain vaiheessa siirryn nykyaikaan ja älypuhelinten maailmaan. Toivon mukaan kesän aikana.

Eilinen oli sinänsä omituinen päivä ja minulle haastava, että todellakin olin suhteellisen uuden ystävän tupaantulijaisissa. Ensimmäinen hämmentävä seikka oli se, että ylipäänsä olin saanut kutsun. Kun tästä pääsin yli, seikkailin vieraaseen paikkaan (joskin sain kyydin melkein ovelle, myönnän fuskanneeni) ja jouduin liikkumaan vieraassa asunnossa näköni kanssa. Kolmanneksi tietenkin haastetta iltapäivääni toivat vieraat ihmiset, heidän kohtaamisensa ja heidän kanssaan seurusteleminen. Suhteellisen hyvin pärjäsin, ja ihan kivaakin oli, vaikka turvauduinkin paljon tuttuun keskiaikaposseen. Minua harvemmin kutsutaan mihinkään, ja vielä harvemmin minä käyn missään. (Viitaten tässä nyt suljetun kutsun tapahtumiin, kuten juuri tupareihin, synttäreihin, illanistujaisiin tai "bileisiin".) Eihän minua oikeastaan koskaan kutsuttu kouluaikoina edes luokkakavereiden synttäreille. Pääasia, että tällä kertaa kuitenkin uskalsin mennä. Asiaa tietenkin auttoi, kun tiesin, että kyseessä ei ole "Laatoitetaan uusi kämppä" -ryyppytuparit.

Herkkua vatsan täydeltä

2011-04-01T21:12:00.003+03:00

Päivä alkoi urotyöllä: myöhästyin bussista ja juoksin korvesta keskustaan ehtiäkseni kaupunkiin vievään bussiin. Minähän ehdin! Sain siinä samalla mukavan 1,5 km aamulenkin (joskin yhdentoista jälkeen) laukkuineni. Kotona olin vielä leijunut onnessani, miten freesi ja sievä olo minulla oli. Ei ollut enää bussipysäkillä, kun hikisenä, tukka joka suuntaan sojottaen puuskutin keuhkot vinkuen istuin kuraisella penkillä jalkojen täristessä. Että se siitä leijumisesta. Kun kerrankin onnistuin näyttämään sievältä ja pätevältä yhtä aikaa... Mainittakoon, että pikkubussi oli kaksi minuuttia etuajassa. Syy myöhästymiseeni.

Näin viime yönä unta, että tein huhtikuun vuosimaksulaskutusta ja kaikki sujui ihanan kevyesti ja kivuttomasti, tulostin suolsi laskuja ja kaikilla oli niin mukavaa. Oli outoa istua koneen ääreen ja huomata, että kyllä vain, kaikki laskut yhä odottivat tekemistään. Minun harmikseni kaikki ei sujunut yhtä kitkatta kuin unessa, jossa laskut suorastaan leijailivat suoraan tulostimesta postituspinoon. Jouduin siis hieman säätämään ja oikomaan, mutta toisaalta uni oli ollut niin mukava, että minua ei varsinaisesti edes harmittanut.

Totta kai minulle tuli kauhea kiire Nekalan-bussiin. Kun kirmasin ulos toimistosta ja taoin hissin kutsunappulaa, puhelias myyntipäällikkömmekin ilmaantui paikalle ja jäi odottamaan hissiä kanssani. Minä selitin, että minulla on kauhea kiire renessanssibändimme keikalle. "Ai, teidän bändin nimi on Renaissance. Aika hieno nimi." "Ei, kun me soitetaan renessanssimusiikkia." "Jaa, ai, sehän on hienoa. Mitäs sinä oikein soitat?" "Tamburiinia." Pitkä hiljaisuus laskeutui pikkuruiseen hissiin, kunnes myyntipäällikkö sai sanottua vakavasti: "Niin, ne kaikki soittimethan muodostavat sen kokonaisuuden..." Minua nauratti, kun syöksyin ulos hissistä, huikkasin hyvät viikonloput ja suuntasin Keskustorille.

Onneksi Lady of Bling soitti minulle Hämeensillalla ja ilmoitti, että menemmekin autolla. Olisimme kyllä ehtineet bussiinkin, mutta toinen puoli porukasta ilmoitti, ettei tahdo kävellä sateessa ja odotella bussia. Eipä siis huolta eikä kiirettä ehtimisestä. Sain jo toistamiseen tasata hengitystä bussipysäkillä pingottuani pitempää pikamatkaa.

Mistelin keikka meni varsin kivasti. Setti oli monipuolinen sekoitus tanssimusiikkeineen, luuttusooloineen ja melko hilpeine madrigaaleineen. Soittoniekat saivat paljon kiitosta ja kehua osakseen, ja kirjastotädit usuttivat kovasti syömään keksejä ja maustekakkua. Että minä vain olen onnellinen ja ylpeä, että meillä vihdoinkin on seurassa myös soittoporukka! Eikä mikään turha poppoo olekaan, kun kuuden viikon treenaamisen jälkeen ovat jo keikkaamassa.

Hurjat afterit vietettiin Kuparitalon vohvelikahvilassa, jonne jatkoimme keskustaan suunnanneen porukan kanssa. Tässä vaiheessa minä aloin olla jo aika täynnä kaikkea makeaa, koska olinhan aloittanut makean mättämisen kupuun jo töissä perjantaipullan (tällä viikolla Vileniuksen pullapuodin omenahillomunkki) äärellä ja nauttinut kirjastotätien maustekakusta. Mutta koska en pidä suolaisista vohveleista, lankesin jäätelövohveliin.

Kuparitalon vohvelikahvilan jäätelövohveli

Vohveliherkuttelun jälkeen kävin tuhlaamassa vielä palkkarahojani Sokoksella. Yläkerrassa olin bongannut aikaisemmin tällä viikolla elämäni sähkövatkaimen, joten kävin hakemassa sen pois. Niinpä kaunis, punainen vatkutin nyt lojuu saman sarjan sauvasekoittimen kanssa työpöydälläni, kun en ole vielä jaksanut kiivetä ullakolle viedäkseni niitä muuttokuormaani. Ah, sisäinen kotirouvani sai taas kuukauden tyydytyksen, kun kotiin saatiin uusi keittiöhärveli. Seuraavaksi metsästetään leivänpaahdinta ja vohvelirautaa. Kunhan taas ensin istutaan töissä niitä tienaamassa.

Illasta olinkin jo ihan naatti ja valmis nukkumaan. Jäin kuitenkin vielä purkamaan keikkavideoita. Pitäisi viikonloppuna ehtiä ja jaksaa säntäillä joka paikkaan ja vähän kaikkialle. Mutta kun nukkuminen... Unta ei ole tuntunut olevan riittävästi sitten keskiviikkoisen kirjanpidon tentin. Olen ollut ihan rättipoikkiväsynyt sen tentin jälkeen ja kärsinyt päänsäryistä. Vaikka nyt viikonloppuna olisi kuinka kiire, en kyllä aio tinkiä unen määrästä. Nukkuminen vain on niin mukavaa - ja tärkeää.

Debyyttikeikka

2011-03-31T17:58:00.001+03:00

Wanhan musiikin yhtye Misteli esittää
renessanssimusiikkia ja madrigaaleja
Tampereella Nekalan kirjastossa huomenna
perjantaina 1.4.2011 klo 16.30.

PS. Ei ole aprillipila.

Tervetuloa!

Viola da gamba

Raskas viikko huipentuu Tampereen kuumimpaan perjantaikeikkaan tällä viikolla, kun Mistelimme astelee ensimmäistä kertaa yleisön eteen Nekalan kirjaston 60-vuotisjuhlassa yhtenä pääesiintyjistä. Helmikuun alkupuolella vireille laitettu bardiprojektimme on siis kantanut hedelmää varsin nopeasti.

Kevätaurinkoa

2011-03-22T16:57:00.000+02:00

Aurinko antaa selvästi voimaa ja energiaa. Tuntuu hyvältä kävellä kuraisillakin kaduilla, kun aurinko vain paistaa ja ilma on kevyen heleä. No, totta kai sain jo kävelykengistä rakot kantapäihin, mutta sehän on sitä kevättä.

Minun piti kirjoittaa oikein pitkästi kaikesta ihmeellisestä, mihin olen taas maailmassa törmännyt tässä kahden iloisen kevätpäivän aikana, mutta kummasti minua alkoi väsyttää, enkä oikein muistakaan, mitä minun piti mistäkin asiasta kirjoittaa. Kevätlevottomuutta, selvästi, on vaikea pysyä aloillaan tai asiassa yleensä.

Mieleni tekisi muokata blogia keväisemmäksi, mutta enhän minä nyt jaksa sellaiseen hommaan keskittyä. Inspiraatio tulee sitten omia aikojaan. Alkaa tämä joulutunnelmainen pakettinauhahärdelli jo hieman joulupervertikkoakin mietityttää. Kevätsiivousta odotellessa.

Rahoituksen luento oli tänään hirmu mielenkiintoinen. Ei siellä oikeastaan mitään ihmeellistä asiaa käyty. Kunhan juttelimme EKP:sta, BKT:sta, pankkijärjestelmästä, rahamarkkinoista, luottoriskeistä, koroista ja ajankohtaisuuksista. Mukava sekoitus oppimista ja keskustelua. Olen rahoituksen luennot istunut kerran aikaisemminkin, mutta hyvää kertausta se on, ja mikäs siinä istuessa, kun läsnäolopakkoa ei ole, opettajaa on hauska kuunnella ja aihekin harvinaisen kiinnostava keskimääräiseen verrattuna. On sitä paljon turhempiakin luentoja pakkoistuttu tuossa koulussa.

Sitä minä vain jäin ihmettelemään, miten toisen vuoden opiskelijatkin vielä jaksavat olla niin lapsellisia. Opettaja puhui Euroopan keskuspankin ympärilleen valitsemastaan suurten liikepankkien pankkipoolista, kun ikkunan vieressä istunut tyttöryhmittymä valpastui ja alkoi hihitys: "Jaa, onko se pankkipooli vai siis niinku mikä -booli, hih hih?" "Mitä? Kenellä on boolia? Onks jollain boolia, siis oikeesti?" Pienessä ryhmässä en jaksaisi kuunnella tällaista turhaa, niin kovin nokkelaa verbaalista ilottelua kesken opetuksen. Minusta on kivaa, että asioista keskustellaan luennoilla, mutta jos ei ole mitään aiheeseen liittyvää sanottavaa, sopii olla hiljaa, jotta opettaja saa jatkaa eteenpäin. Turhanpäiväistä hihittelemistä.

Tullessani luennolta mietin, olisinko mennyt tekemään kirjanpidon case-tehtävää vai lähtisinkö kotiin. Ulkona paistoi niin kauniisti aurinko, että Econet-luokat olivat varmasti kaikki varattuina, joten päätin lähteä kotiin. Kyllä kotonakin tekemistä riittäisi. Ala-aulassa odotti kummallinen meteli, josta tuli heti ystäväiseni Etelänmurmeli mieleen. Jahas, capoeiraa! Suunnistin katsomaan, ja vaikken minä siitä hetkumisesta ja mönkimisestä mitään ymmärräkään, enkä rehellisesti sanoen ymmärrä, miksi kukaan sitä harrastaa, sen verran kummallisen näköistä touhua se on, tuli minulle kuitenkin hyvä mieli, kun ajattelin ystävääni, joka luultavasti kylpee Portugalin kevätauringon alla. Ainakin kuvittelin hänet myhäillen kulkemaan laukkuineen aurinkoisia, kivettyjä katuja nurmikon vihertäessä ja kevään kukkien puskiessa maasta. Oli niin kovin vaikea uskoa, että vaikka minä kuinka siinä katselisin ja odottaisin, Murmeli ei ilmestyisi yhtäkkiä rinkiin mönkimään päästäkseen sitten lähtemään kanssani tassutusten taapertamaan kaupungille ihailemaan kevättä ja löytämään ensimmäiset krookukset. Mutta siinä hetkessä oli jotain sellaista, että olisi kyllä voinut ilmestyäkin. No, ehkä minä vielä kaksi kuukautta jaksan odottaa...

Niin siinä kävi, että kun pääsin keskustaan, olin jo ihan väsynyt. Eilen oli aika pitkä päivä, kun luennon jälkeen olin viiteen asti töissä ja menin sieltä jotakuinkin suoraan tanssimaan ja tanssiharjoituksista kaakaolle. Illalla olin vielä niin latautunut ja täpinöissäni saapuneesta tanssipaketista ja kaikesta ihanasta, mitä päivään oli mahtunut, että nukkumaanmeno venyi aiotusta kymmenestä lähemmäs kahtatoista. Aamulla sänky tuntui niin hyvältä, etten millään olisi tahtonut nousta vasta kymmeneltä alkavalle luennolle. Ei sillä, illallakin sänky tuntui taivaalliselta, ja nautin kaivautuessani Tunalta saamiini puuvillasatiinilakanoihin, kiitin hiljaa lakanoista ja nautin hieman lisää reporankana makaamisesta. Energiaa ja intoa olisi touhuta, mutta taidan olla vielä vähän toipilas (pitääkin muistaa ottaa lääkkeet!), kun väsähdän äkisti kuin koiranpentu kesken leikin. Uljas ajatus tehdä kirjanpidon tehtävää vaihtui mummun lounasravintolassa murkinointiin ja mummun ja äidin kanssa huitsaamiseen (huitsata: lojua sängyssä, ehkä torkkua, ehkä jutella). En nukkunut, mutta silti minut oli lähes mahdotonta kammeta ylös viltin alta lähtöä varten. Oli niin mukavaa...

Kumma juttu
Miksi vanhat pariskunnat kävelevät käsikynkkää kaupungilla, mutta bussissa istuvat eri puolille käytävää? Yleensä vielä niin, että toinen menee ikkunan viereen ja toinen jää toiselle puolelle käytävää käytäväpaikalle. Vaikka mukana ei olisi edes suuria kasseja, jotka veisivät tilaa. Luulisi, että olisi mukavampi jutella, jos toinen olisi vieressä. Ei tarvitsisi niin kovaa puhua bussin kolinan yli. Yksi ihmettelijä vain ihmettelee. Asia ei minua häiritse, mutta kummastuttaa sitäkin enemmän.

Arjen harmaat rattaat

2011-03-20T11:54:00.001+02:00

Täällä ollaan. Yhä. En kuollutkaan keuhkoputkentulehdukseen, vaikka pari kertaa kävi jo mielessä ja sitäkin useammin hengityskoneskenaario nostatti paniikkia. Aamumurot masussa mehukkaiden ruisleipien kanssa ja sunnuntai edessä.

Lukiessani tänään Aamulehteä liitteineen minua alkoi harmittaa. Tuli ikävä lukioaikoja, jolloin oli aikaa ja intoa ajatella ja uskoa parempaan maailmaan sekä omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa. Nykyään elämä tuntuu yhdeltä rämpimiseltä koulun ja työn suossa, eikä maailmanparantamiseen jää aikaa. Kauhukseni olen huomannut, että jos tuota aikaa joskus on, minulla ei ole mitään perusteltua näkemystä, valmista suunnitelmaa tai lennokkaita ehdotuksia, näppäriä mielipiteitä. Sitä huomaa latistuneensa maailman harmaisiin rattaisiin ja toteavansa: "Mitä sitten? Mitä minä sille voin? Niin se vain menee. Parempi keskittyä omiin asioihinsa ja selvitä omasta elämästään." Minä olen yksilö, huomaamaton, väritön, hajuton. Antakaa minun olla rauhassa, elää pientä elämääni ja kuvitella, että teen sen hyvin.

Edelleen ihmettelen, mistä kaikki lukioaikainen aika ja voima tulivat. Ymmärtääkseni vuorokaudessa oli silloinkin 24 tuntia, mutta silti kaikkeen aikaa tuntui riittävän rutkasti enemmän kuin nyt. On toki totta, että olen päätynyt työelämän auvoisaan satamaan, mutta silti minua ihmetyttää: opiskelijatovereillani kyllä tuntuu olevan aikaa remuta pitkin kemuja, käydä töissä ja suoriutua opinnoistaan. Miksei siis minullakin? Olenko minä vain niin tehoton? Tosin olen huomannut, etten enää nykyään selviä maksimissaan kuuden tunnin yöunilla tai jaksa valvoa aamuneljään. Olenko tullut vanhaksi? Alan pikkuhiljaa pitää sitä vakavana vaihtoehtona. Onneksi voin sanoa nauttineeni nuoruudestani, noista villistä delegaatiovuosista lukiossa.

Ennen niin uljaat ja nuoren idealistin sydäntä innoittaneet eduskuntavaalitkin ovat taas täällä. Rehellisyyden nimissä en muista, ketä äänestin viime vaaleissa. En muista edes puoluetta. Aktiivinen politiikan seuraaminen on jäänyt vähemmälle, ja vaalipeli vaikuttaa nyt aivan yhtä naurettavalta kuin Arkadianmäen BB -toilailu arkenakin. Suoraan sanottuna ei jaksa usko riittää. Ei enää. Olen niin kyllästynyt kaiken maailman lahjus- ja vaalirahaskandaaleihin sekä poliitikkojen itsekunnioituksen ja suoraselkäisyyden puutteeseen. Jos on pokkaa asettua ehdolle eduskuntaan, niin pitäisi olla munaa hoitaa edustuspestinsäkin kunnialla. Samalla tässä takaraivossa hakkaavat ne kaksi hokemaa: "Äänestämällä voit vaikuttaa!" ja "Tee itse, jos kerran osaat paremmin." Vaikka puoluekenttä onkin perussuomalaisten nousun takia "aivan kaaoksessa" (ihanaa, miten jämähtäneitä me suomalaiset olemme: olemme unohtaneet, että meillä on, saa ja pitääkin olla muita puolueita kolmen suuren lisäksi, se on vähän niin kuin ideana tässä järjestelmässä, katsokaas) ja puhutaan muutoksesta, murroksesta ja kaikesta muusta suuresta ja pelottavasta, joka meidät vapauttaa tästä seisahtuneisuuden ja lahjottujen julkkispoliitikkojen kurjuudesta, minä en siltikään usko, että saisin antaa ääneni hyvään tarkoitukseen äänestämällä vaaleissa. En halua, että ääntäni käytetään väärin. Että minun ääneni houkutellaan vaalivalheiden mannalla huutamaan väärään kuoroon, petetään ja liitetään osaksi päätöntä massaa.

Tuntuu vain turvallisemmalta ja helpommalta sulautua massaan, olla hiljaa ja toimittaa omia asioitaan. Aamulla töihin ja kouluun, nakertaa hiljaksiin tutkintoa kasaan, valmistua melkein aikataulussa jo yhden burn-outin tradenomiksi, käydä töissä ja kaupassa, maksaa asuntolainaa ja... No, tähän listaan kuuluisi toki myös perheen perustaminen sekä lemmikin hankkiminen, mutta jonkin verran minussa on realistia, etten aivan mahdottomista haaveile. Lemmikin sijaan voisin hankkia vaikka vesijuoksuvyön. Sellaista pientä elämää.

Ai, että olisi taas hienoa olla sillä abiturienttikevään palolla mukana tekemässä politiikkaa ja sukellella kansainvälisen diplomatian merissä kuin iloinen pyöriäinen! Mutta ei, taidan mieluummin kirjoittaa kommentoivaa referaattia kouluruoasta ja sen alkuperän merkityksestä, vaikkei se aiheeni olekaan. Kirjoitanpa silti, koska ensimmäinen tutkimusaihe kosahti kiville toimeksiantajan takia ja kirjoittamisen vuoksi on pakko kirjoittaa. Järjetöntä.

Tahatonta paastoa

2011-03-13T13:31:00.000+02:00

Hiihtoloma meni ähkyillessä oikein urakalla ystävien kanssa. Nyt ei keskiviikkoaamuisen puuron jälkeen ole mennyt alas mainittavaakaan määrää murkinaa nielun arkuuden vuoksi. No, totta kai sen verran, että afrikkalainen lapsi olisi ollut iloinen, mutta kun minä en ole afrikkalainen lapsi. Viili ja banaani päivässä eivät oikein hivele vatsalaukkua, joka toisaalta sekään ei ole pyytänyt mitään ruokaa kuin ajoittain. Eilen yritin syödä pienen lautasellisen jauhelihakeittoa, mutta jauhelihat takertuivat kurkkuun ilkeästi. Ainoa ratkaisu oli soseuttaa koko sotku ja yrittää sittemmin uudestaan. Onnistui. Vaikka nyt paaston aika onkin, en minä vastoin tahtoani tahtoisi paastota.

Olo on edelleen vetämätön ja voimaton. Huomenna olisi edessä paluu töihin. Iltapäivällä pitäisi käydä koululla tekemässä kirjanpidon case-harjoitus, joka pitää palauttaa 4.4. mennessä, ja huominen on oikeastaan ainoa sopiva aika minulle käydä se koululla atk-luokassa tekemässä. Kuumetta ei onneksi enää ole, mutten tiedä, olenko vielä ihan niin voimissani, että jaksaisin mennä töihin. Ajoittainen huimaus ja täydellinen voimattomuus kiusaavat edelleen.

Olen niin kyllästynyt sairastelemaan näin usein. Mitä ihmettä minun pitäisi tehdä, jotta jaksaisin painaa arjen haasteissa kuin mummuni konsanaan, joka muistaa kerran sairastaneensa flunssan aikuisiällään?

Ikävä köh köh

2011-03-08T19:43:00.000+02:00

Joo, tiesin, että Rni on kipeä. Halasin lujasti, monasti ja tiukasti. Koska Rni on ihana. Juu, tiesin myös, että Metta on kipeä. Tarvitseeko minun edes toistaa itseäni? Niin. Niin arvelinkin. Mutta koska olen tyhmä, tein niin kuitenkin, koska uskoinhan minä, etten minä koko alkuvuotta sairasteltuani voisi tulla enää kipeäksi. Mikäköhän naiivi lapsenusko minuun taas hetkellisesti iski, kun luulin, että sairaspäivillä olisi jokin vuosikiintiö, jonka olen tältä vuodelta jo kuluttanut?

Kuin kurkkuun olisi jumiutunut karhea pulloharja. Yskiessä keuhkoja pistelee ääretön määrä pieniä neuloja. Pää on vähän tokkurainen ja kuumeisen oloinen, mutta minullehan ei kunnon kuume nouse. Jostain kumman syystä. Täytyy nyt käydä huomenna töissä ja katsoa, mihin suuntaan tämä kehittyy ja voisinko vielä pyörtää koko sairastelun lämpimällä pukeutumisella, pannullisella kuumaa teetä ja kunnon yöunilla. Kalenteri paukkuu, jos minun nyt täytyy jäädä kotiin köhimään. Tuntuu siltä, että opettajatkin alkavat epäillä, voinko tosiaan olla näin usein kipeänä. Minulla olisi perjantaina määrällisen tutkimuksen koe, jonka alkuperäisenä suorituspäivänä olin tässä aivan samassa taudissa. "Sori, ope, olen taas kipeänä" ei vain enää kuulosta vakuuttavalta perustelulta.

Maanantai oli häkellyttävä päivä: minut pyydettiin viettämään iltaa keskiaikaseuralaisen luo, ja tapasin hänet vasta muutama viikko sitten. Tosi kummallista. Eihän minua yleensä pyydetä minnekään. Maailma on niin ihmeellinen.

2011-03-05T17:20:00.000+02:00

Ärrin murrin purrin! Kihisyttää. Minun pitäisi opettaa kuukauden päästä kaunista ja ihanaa Lumihiutalevalssia, johon pyysin Venäjältä Tiranon Studiolta tanssiohjeetkin, mutta kun nyt yritän ohjeiden mukaan tanssia valssia itsekseni, huomaan olevani armottoman hidas. Ennen kaikkea olen kyvytön ajattelemaan yhtä aikaa askeleita ja laskemaan tahtia, saati sitten, että oikeasti tanssisin askelet oikein. Ehei. Minulla on voimakas aavistus, ettei tästä tule yhtään mitään. En ole koskaan joutunut ajattelemaan valssin askelia, joten nyt olen ongelmissa joutuessani pohtimaan sekä herran että leidin jalkoja. Pitäisi kai vain käydä parilla tanssitunnilla taas, niin muistaisi, miten niitä jalkoja taas liikuteltiinkaan.

Kohelon seikkailut, osa x+y

2011-02-21T22:34:00.000+02:00

Bussi on kurvaamassa pysäkille, mutta juuttuu liikennevaloihin. Minä fiksuna likkana nousen silloin paikaltani ja kävelen keskioville, jottei tarvitsisi kävellä liikkuvassa bussissa. Bussi kiihdyttää liikennevaloista, villatumpun peittämän tassun ote tangosta lipeää ja minä rojahdan lankkuna pitkin pituuttani selälleni bussin käytävälle. Vieressä istunut herra yritti vielä ottaa minut kiinni, mutta ei onnistunut. Vielä nyt illallakin lapaluiden välissä tuntuu tärähtäneisyyttä, niska on jumissa ja kallonpohjaa jyskyttää. Takaraivokin on hellänä, vaikken mielestäni edes lyönyt päätäni, sillä painoin leuan rintaan pyrkiessäni tuloksetta kurkottamaan jostain kiinni. Mainittakoon tyylipisteseikkoina jalat koukussa harallaan ja helma korvissa. Kyllä taas oli ketterä ja näppärä olo sieltä lattialta kömpiessäni.

Munkkia ja himoverotusta

2011-02-18T17:20:00.001+02:00

"Keskusta tahtoo himoverottaa osinkoja" julistettiin Kauppalehden takakannessa. Ensin mietin, miten Kauppalehteen on voinut päästä tuollainen otsikko. Eihän "himoverottaa" ole mikään sana. Sitten aloin pohtia, onko kyseessä sittenkin jokin uusi keskustan kaavailema vero, himovero. Mietimme tätä yhdessä esimieheni kanssa. Miten himovero toimii? Määräytyykö himoveron suuruus jonkin himokertoimen mukaan? Entä miten toimitaan, jos joku kovasti himoitsee esimerkiksi osinkoja tai kollegan kuumaa vaimoa, muttei saakaan himoitsemaansa? Luultavasti himovero toimisi kivuttomimmin ennakkoveron tapaan toteutettuna: ilmoitetaan vuodelle odotettu himotusmäärä, jonka mukaan määräytyy himokerroin, jolla lasketaan veron osuus himon kohteesta saadusta oletetusta taloudellisesta hyödystä. Jos niitä kuola valuen odotettuja osinkoja ei tipukaan, ennakoitu himovero palautetaan. Jos taas tielle osuu yllättäviä himon iloja, verottaja voisi muistaa tätä himoihinsa langennutta onnetonta verolapulla.

Ilmeisesti himovero on jokin keskustan juoni, jolla Suomen himokas kansa saadaan palaamaan kuriin ja nuhteeseen ja hillitsemään eläimelliset himonsa. Aloitetaan nyt vaikka ensin näistä osingoista ja isoista osakeherroista, jotka silmät kiiltäen odottavat osinkojen tipahtavan salkkuunsa. Muilta osin himovero tuskin olisikaan tuottoisa: suomalaiset kun eivät ole kovin intohimoista kansaa minkään suhteen. Paitsi ehkä Nokian ja jääkiekon.

Töissä oli tänään Pynsän näkötornin munkkeja perjantaipullana. Huom. tuoreita, tiriseviä munkkeja. Näppäimistöni lienee aivan sokerissa. Nam nam, tuli tehtyä makeita laskuja asiakkaille postitettavaksi.

Toisen asteen auringonpolttama

2011-02-17T13:25:00.001+02:00

Jep, plakkarissa on nyt sitten ensimmäinen lääkeaineallergia. Lääkärityttönen suositteli hydrokortisonia rauhoittamaan kutinaa ja antihistamiinia. Olisin osannut itsekin päätellä tämän. No, nyt sitten vain odotellaan, että toisen asteen auringonpolttama ottaisi ja katoaisi naamastani. Nyt voisin hyvin vetää Oopperan kummituksen ilman maskeerausta ja olisin silti hurjemman näköinen kuin Gerard Butler.

Pariisin oopperan kellareiden sijaan päädyin imurin varteen. Joutessani vein petivaatteet ulos pakkaseen ja imuroin. Yritin katsella telkkaria, mutta eihän sieltä tullut mitään mielenkiintoista. Minulla ei ole edes mitään luettavaa. Nyt olisi ihanteellinen tilaisuus kirjoittaa, mutta koulutehtävät eivät oikein innosta: kun kasvojen ihon alla tuntuu ryömivän sata kiukkuista muurahaista, keskittyminen on sangen hankalaa. Niinpä minä vain tyydyn kuuntelemaan Ray Charlesia ja hillitsemään himoni raapia kasvoni irti. Kai vähän saa kyhnyttää?

PS. Mieleni tekee ihan hirmusti suklaata.

Naama umpeen

2011-02-16T18:14:00.000+02:00

"Älä itke, ruma lapsi, huomenna mennään ostamaan vappunaamari."

Tämä Tunan viljelemä lausahdus osui tänään kuin nyrkki nenään. Aamulla jo ihmettelin, kun ihoa tuntui kiristävän kummasti ja ohimoita kutittavan. Iho tuntui otsalta vähän karhealta. Varmaan vain pakkanen pahoinpidellyt muutenkin herkän ihoni. Töissä kasvoja alkoi kuumottaa, kiristää ja kutittaa lisää. Tuumailin, että viikonloppuna syöty suklaa se sieltä puskee taas kukkeiksi finneiksi - miten herttaista...

Kun pääsin kotiin, isän ensimmäinen reaktio oli: "Herranjumala, mikä sun naamassa on?! Se on ihan turvoksissa." Olin ehtinyt siinä vaiheessa jo käydä vessassa pesemässä kasvoni kylmällä vedellä lieventääkseni kuumotusta, mutta vesi vain kirveli. En osannut ottaa asiaa mitenkään vakavasti: Olen niin tottunut siihen, että naama punoittaa ja kukkii välillä kivuliaastikin, että yksi turvotus sinne tai tänne. Isä sen sijaan soitti sen enempiä kyselemättä päivystykseen. Määräsivät sieltä antihistamiinia, ulkonaliikkumis-, saunomis- sekä urheilukiellon ja viileää rättiä, jos oikein tekee kipeää. Sitten on heti soitettava, jos hengitysteitä alkaa ahdistaa.

Tällä hetkellä vain ketuttaa, ja hyvin rankasti. Tämä on taas näitä päiviä. Edelleenkään en tiedä, miksi naamani päätti juuri tänään turvota umpeen. Tietääkseni en ole syönyt edes pähkinöitä. Oikeastaan en edes tiedä, onko tämä allerginen reaktio, pakkasreaktio vai lääkkeen sivuvaikutus. Kenties sekoitus kaikkia kolmea? Ei niitä päivystyksessä liioin kiinnostanut.

Pah, tänään olisi ollut bardikokoontuminen Vuoltsulla. Enhän minä sinne olisi halunnutkaan mennä...

Hoksasin vasta eilen illalla, että Rööniltä saamassani ystävänpäivälahjuksessa oli mukana myös ehkä maailman asenteikkain kortti, jossa lauma tiukkoja tipuja julisti: "Lips that touch liquor shall not touch ours!" Röönin visioima invaasio Keskustorille tällaisen kyltin kera kuulostaa tietenkin kaikessa hullunkurisuudessaan hillittömältä. Vaalin tätä haavekuvaa pyhästi sydämessäni ja ripustan kortin tulevan kotini seinälle kunniapaikalle. Kiitos, Rööni.

Mitä ystävänpäivälahjuksiin tulee, olen potenut "huono ihminen, huono ystävä" -morkkista maanantaista lähtien, kun sekä edellä mainittu Rööni että se kirottu pieni veijari nimeltä Tuna hukuttivat minut lahjuksiin. En minä ollut edes ajatellut ystävänpäivälahjoja! Muistin postittaa kortit ja olin jo siitäkin saavutuksesta suunnattoman ylpeä ja tyytyväinen: kerrankin laitoin kortit postiin ajoissa! Ehkä minä lahjustelen sitten hiihtolomalla...

Kuninkaan kanssa leffassa

2011-02-13T23:24:00.000+02:00

Kävin tänään katsomassa Kuninkaan puheen höpsön Tuna-ystäväni kanssa. Vokologiaa opiskelevan ja leikkisän kuningaspersoonan omaavan Tunan kanssa Kuninkaan puheen katsominen oli sangen häiritsevä ja hervoton kokemus. Elokuvan parasta antia oli ehdottomasti ystävän teatterin pimeydessä innosta kiiltäneet silmät.

Elokuva itsessään oli koskettava ja jotenkin uuvuttava. Olin todella väsynyt, kun tulimme ulos salin hämärästä. Pidin kuitenkin elokuvan rauhallisesti temposta ja melko kaunistelemattomasta kerrontatavasta. Sokeltajana osasin samaistua hyvin Bertien tilanteeseen ja siihen kuristavaan, kahlitsevaan kauhuntunteeseen, kun puhe ei vain kulje toivotulla tavalla. Muutamaan kertaan kostuivat silmätkin, suunnilleen yhtä monta kertaa karkasi kikatus. Kaiken kaikkiaan oikein kaunis elokuva.

Lehvan jälkeen askelet suuntautuivat Siperian Wayne'siin kaakaoämpärin äärelle. Tuna tosin mokasi tilauksensa ja sai säälittävän pikkukaakaon, mikä oli minusta hirmuisen harmittavaa. Oli ihana taas pitkästä aikaa nököttää kaakaon äärellä Tunan kanssa ihan kahdestaan. Vasta bussipysäkillä tajusin, että ystävänpäivähän on vasta huomenna, ei tänään. Ei se mitään. Tänään minusta kuitenkin tuntui ihan ystävänpäivältä.

Vaikka jouduinkin taas laittamaan matkaan oman Muikkuseni kohti Portugalia. Oli taas itku lähellä, kun halasin tuota rakasta ystävää eteisessä. Nyt ei auta kuin ajatella, että 15 viikkoa ei ole pitkä aika. Eikä se kevätmatka Portugaliin ole vieläkään täysin poissuljettu, vaikka budjetti saattaa tiukkaa tehdäkin...

Maria Laurentius

2011-02-13T00:18:00.000+02:00

Päätin kuitenkin perustaa erikseen keskiaikaharrastustani käsittelevän blogin, koska en yksinkertaisesti halua, että kaikki harrastuksestani ja siihen liittyvistä asioista kiinnostuneet joutuvat lukemaan myös yksityisempiä pohdintojani. En minä halua heitä tänne urpoilemaan ja pällistelemään, vaikka tämä avoin blogi onkin.

Maria Laurentius - elämää menneiltä vuosisadoilta

Blogiin kirjoittelen kaikenlaista liittyen keskiaikaharrastamiseen (varoitus: ei kurttuotsaisille autenttisuusnipottajille): ajatuksia, oivalluksia, tunnelmia tanssiharjoituksista ja tapahtumista, kuvauksia erilaisista projekteista pukujen tai muun näpertelyn saralla... Tällä hetkellä työn alla on liripipe-huppu, jonka asteittaista kasvutarinaa kangaspalasta elegantiksi ja lämpimäksi päähineeksi seuraillaan vaihe vaiheelta sen mukaan kuin saan aikaan.

Näin muutenkin ilmoitusluontoisena asiana totean, että perjantaina postitin muutaman ystävänpäiväkortin ohella myös keskiaikaseuran jäsenkaavakkeen.

Vatsankaappaus

2011-02-10T12:56:00.000+02:00

Kauhea nälkä, mutta ruoka ei pysy sisällä. Tämän totesin aamulla kauhoessani tuulensuojaan herkullista kaurapuuroa mustikkahillon kera. Vatsaan vähän koski, mutta ajattelin taas vain syöneeni liian nopeasti ehtiäkseni bussiin. Kun sain puuron syötyä, sainkin saman tien juosta vessaan suorittamaan polvistumisharjoituksia. Olinkin koko eilisillan ja viime yön palellut ja ollut heikkovointinen. Yöllä heräsin pariin otteeseen siihen, että poskeni oli vasten jotain lämmintä ja karvaista, jonka tunnistin sittemmin nallekseni, jota vasten olin painautunut lämmittelemään täkin ja villashaalin alla. Oli silti hieman hämmentävää herätä siihen, että naamalla on jotain pehmeää ja pörröistä.

Nyt sitten yritän napostella pakastimesta haalittuja mustikoita, jos ne rauhoittaisivat vatsaa. Ei kovin hyvältä vaikuta. Kiertää varsin villisti välillä. Tänään olisi ollut pari sellaista luentoa, joille olisi ollut vähän niin kuin pakko päästä, mutta... no, en kokenut pakottavaa halua esitellä vatsalaukkuni sisältöä näppäimistöllä atk-luokassa tai Back-to-the-Fiftiesin nenän alla.

Vessassa mietin, miten oksennustaudissa ja ripulissa ruoka tietää, kumpaa kautta sen pitää syöksyä ulos. Tulin tulokseen, että pahat pöpöt varmaan järjestävät tiesulkuja ja ohjaavat liikennettä kaoottisesti haluamaansa suuntaan.

Tekisi vain niin hirmusti mieli syödä kaikkea hyvää silläkin uhalla, että se tulee ylös, mutta ei viitsi tuhlata hyvää ruokaa. Puuro totisesti harmitti: se oli niin mielettömän hyvää, että tuli paha mieli sen pytyssä näkemisestä.

Tenttikooma

2011-02-08T21:49:00.001+02:00

Kooma, kooma, kooma... Tuijotan vain eteeni, tyhjään. Takana on kahdeksan tunnin laskutuksentäyteinen työpäivä ja kotona suoritettu tutkimusoikeuden ryhmäverkkotentti. Verkkotentti oli aivan kamala. Se oli todellakin suunniteltu työmäärältään 2-4 opiskelijalle, vaikka yksilönäkin oli tentti mahdollista suorittaa. 12 tehtävää, joista kolme monikohtaista avointa kysymystä vastauslaajuudeltaan muutamasta virkkeestä (per kohta) esseeseen. Loput monipolvista monivalintaa, joissa väittämät oli muotoiltu niin vaikeasti, että ne todella vaativat tarkkaa lukemista ja pohdintaa. Neljän tunnin aikaraja tuntui hiostavalta. Kuumottavalta se alkoi tuntua, kun ensin kaatui koko kone ja kaikki tenttivastaukseni huuhtoutuivat kadonneiden bittien mereen ja jouduin aloittamaan alusta. Raivon nostattama tärinä puski päälle, kun selain kaatui ja osa vastauksista tuhoutui. Neljän tunnin tenttiajasta käytin melkein tunnin teknisten ongelmien kanssa painimiseen. Mutta selätin tentin kuitenkin. Toivottavasti pääsen siitä myös läpi. Nyt on kertakaikkisen kaikkensa antanut olo. Hyvin, hyvin väsynyt olo.

Minun piti tänään inventoida ullakolle kätketty kangasvarastoni, mutta tentin jälkeen en yksinkertaisesti enää jaksanutkaan vetää tikkaita alas ja kiivetä ylös kylmälle ullakolle. Niinpä huomenna täytyy tehdä kangashankintoja pelkän muistin varassa. Ajattelin käydä ostamassa harmaata villakangasta, josta voisin ommella lyhythihaisen, nyöritettävän tunikan. Haaveilen hieman kirjovani helmaa ja pääntietä, ehkä hihojakin. Saa nähdä, saanko aikaiseksi. Tuntuu, että kalenterissa ei yksinkertaisesti ole aikaa. Kun aikaa olisi, olen liian väsynyt tekemään yhtään mitään.

Onneksi huomenna saan nukkua pitkään. Talouden ohjaamisen luento on vasta kahdeltatoista. Neljän jälkeen nokka kohti Eurokangasta ja sieltä Vuoltsulle jännittämään, tuleeko paikalle yhtään potentiaalisia bardeja. Jos ei, pidämme aivan tavallisen Hämeenlinna-kokouksen. Ihanaa. Saa keskittyä johonkin projektiin, mikä ei millään muotoa liity kouluun tai töihin. Jotain tekemistä, missä on mukana ihan vain omasta pikkuisesta sydämestään aivan täysillä. Virkistävää.

Iloisena asiana todettakoon vielä, että löysin taivaallista pianomusiikkia pinkeitä hermojani rentouttamaan. Kiitos Pentille, joka lukiossa valisti aamunavauksen yhteydessä, miten pianomusiikki tekee hyvää sielulle. Totisesti tekee! Toisekseen näin viime yönä mukavaa unta Tunasta, söin ennen tenttiä suklaajäätelöä ajatellen Tunaa ja sovin sunnuntaina meneväni Tunan kanssa elokuviin.

Vanhoja valokuvia ja sitarinplimputusta

2011-02-06T22:29:00.002+02:00

Oi, jestas, meillä oli mukavaa! Vanha, kunnon kimppahali tuntui niin hyvältä, että kyllähän se melkein silmänurkkia kostutti. Ruoka oli hyvää, sitä oli paljon ja sääjumalien epäsuosiosta huolimatta jäätelö ei ehtinyt sulaa syömäkelvottomaksi parvekkeella. Ensi kerralla täytyy ilmeisimmin suorittaa jonkinlainen uhri, jotta lämpötila pysyisi tiiviimmin pakkasen puolella. Liraus valkoviiniä lumihankeen, luulisi toimivan.

Hämmästyttävää, miten pystyimme liukumaan sulavasti kuin ankeriaat hervottoman animaatioleffan parista yliopistopolitiikkaan ja yhteiskunnallisiin väittelyihin, rapsutteluihin ja juoruiluihin. Vanhat valokuvat nostivat naurunremakan ohella myös hien pintaan. Melkoista urheilua siis, tuo nauraminen. Menneiden muisteleminen sai minut tuntemaan itseni jotenkin vanhaksi: Siitä kaikesta riemusta alkaa olla jo viitisen vuotta, ja meidän täytyy jo erikseen kokoontua muistelemaan seikkailujamme. Samalla nykyinen elämä tuntuu niin lattealta, kun en osallistu mihinkään yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen tai jatkuvasti koeta parantaa maailmaa raikas idealistin sydän sykkien. Onneksi muistot eivät katoa mihinkään, ja nuo kultaiset ystäväni pysyvät kyllä rinnallani.

Myöhäisillan ohjelmassa juuri ennen kotiinlähtöä oli sitarmusiikkia, jota Mösjöö meille ystävällisesti tarjoili. Jotenkin en enää jaksa hämmästyä tuon nuoren miehen kyvyistä soittaa soitinta kuin soitinta, mutta se, mitä soittimia hänen näppeihinsä päätyy, se aiheuttaa edelleen yleistä hämmennystä pääkopassani. Tällä kertaa yllätysmusiikki vei minut eksoottisen leirinuotion äärelle paistamaan tomaatteja suitsukkeiden tuoksuessa ja värikkäiden kankaiden liehuessa tuulessa kunnianosoituksena hengille.

Illan lopputulemana päätimme, että yhteydenpitoa täytyy tiivistää ja illanviettoja järjestää useammin, samoin kuin törmäillä kaupungilla kahvittelun merkeissä. Lisäksi tahdon ehdottomasti kokea yhdet sitarpäiväunet hämyisessä huoneessa tyynyillä löhöillen.

Hih, Mösjöö tietämättään antoi soitannallaan kyllä aimo tujauksen inspiraatiota.

Tänään meno vielä jatkui samankaltaisena, kun Muikkuseni palasi jälleen kesken kaiken etelänmailta takaisin kotiin pohjoiseen, joskin vain vähäksi aikaa. Sain muuten tuliaisiksi marokkolaisen silkkihuivin, johon ihastuin päättömästi ensisilmäyksellä. Sekin tempaisi minut aivan muihin maailmoihin, kuumille hiekka-aavikoille tanssimaan. Luonnollisesti aavikoilla tanssitaan, eikö? Mitä nyt jostain eloonjäämiskamppailusta... Tähänkin voidaan liittää leirinuotio ja hämärät öljylamput, juuhan?

Kuva ei tee rätille oikeutta, mutta taustalla näkyvä iloinen pupupesin korvaa kaikki valokuvaukselliset puutteet. Pupu on ihastuttava syntymäpäivälahja Rööniltä.


Eksoottisia tuulahduksia Marokosta ja saunan takaa.

Muheva omenapiirakka tyttöjen iltaan

2011-02-05T14:06:00.001+02:00

Mmm, uunissa muhii ehkä muhkein leipomani omenapiirakka. Keksin tällä kertaa käyttää jääkaapissa ollutta kaurajuomaa HYLA-maidon sijaan, ja johan nousee piirakka. HYLA-maito jättää kaikki leipomukset aina niin kovin latteiksi latuskoiksi. Olen ihan ihmeissäni, kun näen uunissa oikeasti kauniisti kohonneen omenapiirakan. Taidan siirtyä kaurajuomaleipuriksi.

Vaikka on tuo omenapiirakka leivottu kyllä silkalla rakkaudella. Meillä on tänään tyttöjen ilta Mösjöön ja Tunan kanssa. Monet ovat ihmetelleet, miten se voi olla tyttöjen ilta, jos Mösjöö on mukana, mutta siinäpähän ihmettelevät: me lupasimme Mösjöölle tyttöjen illan, joten se on tyttöjen ilta. Juuri ennen keittiöön siirtymistä löysin taas Mösjöön vanhat kitaraäänitykset, ja ne saivat minut niin hyvälle tuulelle kaikkine lukiomuistoineen, että olisin vain voinut leijailla askelissani. Voi, niitä aikoja!

Koska olen yleisesti kohelo, onnistun kaatumaan tasaisellakin lattialla. Nousin tästä koneen äärestä tarkistamaan, millaisessa kunnossa piirakkani on ja onnistuin sotkeutumaan omiin jalkoihini ja kaatumaan pitkin pituuttani. Mutkat suoriksi, totta kai: Etäisyysnäkö hieman petti ja törmäsin ovenpieleen, kun ei se ollutkaan niin kaukana kuin luulin. Kolhin siis reiteni ovenkarmiin, polven metalliseen kynnyslistaan ja kaiken kukkuraksi ehdin vielä ajatella, että ei päätä puhelinpöytään, ennen kuin se pää kopsahti kauniisti kovapuiseen lipastoon, joka toimittaa puhelinpöydän virkaa. Onneksi sentään en yrittänyt ottaa ranteilla vastaan vaan kellistyin sulavasti kuin hylje kyynärvarsieni päälle, kuten suklaasilmäinen biologian opettajamme itsepuolustuskerhossa yläasteella opetti. Nyt odottelen vain, kuinka komeita mustelmia kirvelevään reiteeni ja polveeni nousee. Mutta piirakka näytti uunissa tosi herkulliselta ja valmiilta. Että edes jotain hyvää. Ehdottomasti paras leipomani omenapiirakka. Ainakin ulkonäöllisesti.

Nyt en millään malttaisi odottaa, että kello tulisi 15.20. Silloin tämä tyttö suuntaa bussilla kohti Mösjöön residenssiä. Joskin täytyy vielä poiketa kaupan kautta ostamassa jäätelöä.

Poni nimeltä Harald

2011-02-05T01:58:00.000+02:00

Oli kesä, ja maa oli niin lämmin, että sieti juoksennella paljain jaloin. Lokoisasti karhea pellava viuhui säärten ympärillä, kun juoksin helmojani keräten pitkin käytävää repulleni. Olin juuri saanut sujahtaa onnistuneeseen ja kauniiseen keskiaikapukuuni. Innoissani kipitin muiden tyttöjen luo ja sulloin ylimääräiset tavarat reppuuni odottamaan hetkeä, jolloin palaisin tähän aikaan. Pihamaalta jykevien seinien takaa kuului musiikkia, joka värisytti sydäntäni ja pakotti jalkani johdattamaan minut hyppelehtien paahtavan auringon alle.

Koko pihamaa oli täynnä väkeä. Oli elävöittäjiä aikakauden vaatteissaan, oli kaikkea ihaillen pällisteleviä lapsia vanhempineen. Lapsia eritoten oli paljon. Niitä tuntui virtaavan jatkuvasti lisää alueelle. Katselin, miten nainen muurin vieressä nosteli suuresta säkistä perunoita (eihän keskiajalla ollut perunoita!) nuoremman tytön vakkaan. Tyttö kiitti ja pinkaisi juoksuun, ilmeisesti viemään perunoita äidilleen. Kuului miekkojen kalsketta, ja näin nuorten miesten ystävällisesti mittelevän taitojaan ja voimiaan nurmikentällä hieman matkan päässä. Kaiken markkinahulinan keskellä olin vain onnellinen.

"Isi, missä niitä ritareita on?" kuulin pienen pojan vinkuvan malttamattomuudesta kärttyisänä. Isä bongasi minut ahmimassa joka aistillani tunnelmaa ja päätti sysätä hankalan kysymyksen minulle vastattavaksi. "Kysytäänpäs tuolta linnanneidolta. Se varmaan tietää, kun on tuollainen pukukin päällä. Niin kuin niillä keskiajalla oli, silloin ritarien aikoina. Kysypäs tädiltä, voisiko hän viedä sinut ritarien luo", isä kehotti työntäen pojan eteeni. Poika katsoi minua ujostellen ja kääntyi nyrpeänä pois isänsä puoleen. "Enkä", poika mutisi, ja itkupotkuraivari kuulsi jo äänessä. Isä katsoi minua, ja minä mietin, näytinkö oikeasti joltain oppaalta tai infohenkilöltä ja ennen kaikkea kuvitteliko mies minun hoitavan hänen kärttyisän jälkikasvunsa viihdyttämisen. Totta kai minä auttaisin, kun kerran voisin ja saisin samalla esittää maalaistytön roolia. "Tuletkos, niin mennään katsomaan ritareita", sanoin pojalle. "Enkä minä ole mikään linnanneito, ihan tavallinen maalaistyttö vain, tullut tänne tuolta pienestä kylästä Tervakannaksen liepeiltä. Eikös olekin aika jännittävää täällä markkinoilla? Nämä ovat minullekin vasta toiset markkinat." Jutellessani johdatin pikkupoikaa kohti porttia ja kuhisevaa väen virtaa. Minuakin jännitti, ja perhoset tulvahtivat vatsaani, kun kuulin käynnin kopseen kiveykseen. Pojankin silmät kirkastuivat, ja hän pyörähti ympäri nähdäkseen pian näkyviin ratsastavat ritarit. Vedin poikaa hieman sivummalle kapean kaariportin alla ja pitelin häntä varmuudeksi kevyesti hartioista, jottei hän pääsisi huitoen kirmaamaan hevosten jalkoihin. Rauhoittelin poikaa ja sanoin, että nyt pitäisi olla hetki rauhallisesti paikoillaan ja osoittaa kunnioitustaan ohi ratsastaville ritareille, koska he olivat harvinaisen urheita miehiä ja taitavia sotureita, jotka puolustavat meitä vihollisilta. Itse ihastelin, miten kauniisti ja rauhallisesti hevoset liikkuivat väentungoksesta piittaamatta. Ratsukoiden mentyä päästin pojan juoksemaan muun lapsilauman mukana katsomoon. Itsekin helmoineni kiiruhdin innoissani turnajaiskentän laidalle kannustamaan, kun pääsin pojasta eroon.

Turnajaisten jälkeen tanssahtelin iloisesti omille teilleni. Hevosten näkeminen oli taas saanut minut haaveilemaan kedoilla ratsastamisesta. Palasin muurin toiselle puolelle ja astelin pienen piha-aukean poikki tutun tallirakennuksen kulmalle. Siellä oli koko pienen lapsuuteni ruokkinut kanoja ja ankkoja, kerännyt perhosentoukkia lantalasta, syötin apilankukkia kaneille ja livahdin laitumen aidan välistä samettisen turvan nuuhkittavaksi. Katselin joelle laskevaa laidunta. Kuinka hienoa olisikaan tuntea se vapaus ja liikkuvan hevosen villi voima yhteisenä sävelenä, kun taivaltaisimme noissa kauniissa maisemissa? Kun hevosia ei näkynyt, kuten osasin odottaakin, päätin siirtyä talliin muistelemaan sen hämärien nurkkien nuhjuisuutta. Kiskoin kolisevat ovet auki, ja tuttu tunkkainen, heinäpölyn ryydittämä ilma tulvahti kasvoilleni, sai nenän kutiamaan. Iltapäivän paiste siivilöityi tallin perälle pinottuihin heiniin lankkujen raoista. Ihmetyksekseni heinien keskelle torkkua köllötteli jäntevä, raskasrakenteinen poni. Luulin tallia autioksi, sillä vanha rouva ei ollut pitänyt hevosia enää vuosiin. Säikähdin hevosta, joka kohotti päätään selvästi valpastuneena, ja painoin ovet kiinni. Mitä se hevonen teki vapaana tallissa? Millainenkohan se oli? Jos se päättäisi hermostua, pärjäisinkö sille? Hädissäni yritin saada ovia salvattua, jotta poni ei pääsisi karkuun. Kuulin kuitenkin, miten se nousi ja asteli ovien taa. Pian jo voimakas turvantöytäisy kokeili ovia. Sydän hakkasi korvissani, kun nojasin ovia vasten ja yritin saada salpaa luiskahtamaan paikalleen. Vanha puu kuitenkin murtui, ja salpa lerpahti hyödyttömäksi kiinnikkeiltään. Yritin rauhoittua, mutta tietoisuus siitä, että olin luvatta mennyt kurkistamaan talliin jyskytti raskaana. Poni tuuppi ovea uudestaan selvästi äkäisenä ja yritti purra minua lahoon oveen tulleesta reiästä. Siirryin vähän kauemmas ja mietin, miten selviäisin päästämättä ponia karkaamaan. Samassa poni rymistikin jo ovia vasten ja ryntäsi laukkaan pitkin pihaa. Pyllähdin seinänvierustan heinikkoon räystään varjoon ja katselin kullankeltaisen karvan hohtoa iltapäiväauringon alla. Poni oli kaunis kuin mikä, mutta pahuksen pahansisuinen. Kömmin pystyyn ja lähtiessäni vaanimaan tuota päättömästi juoksevaa ponia hoin itselleni, ettei hevonen juokse ihmisen päälle. Kun seisoin keskellä turnajaisten jälkeen autioitunutta pihaa ja poni säntäili yhä villisti ympäriinsä, kuului talon parvekkeelta takaani äkämystynyt vanhan rouvan huuto: "Voi jumankekka, Haarald! Harald! Tiesin, ettei tuosta konista ole kuin harmia! Harald! Ja pitikö sinunkin mennä sinne talliin tunkemaan nenäsi? Pysy nyt siinä ja yritä estää sitä karkaamasta pihasta. Tulen sinne, kun saan saappaat jalkaan. Haen sen riimun tallista." Sydänalaani kylmäsi ja seisoa jäpitin paikoillani seuraten hevosen liikkeitä katseellani. Rouva katosi parvekkeelta valkoisina kiharahahtuvineen.

Sitten kuulin vielä jotain hälyttävämpää: juttelevia ihmisiä ja kavioiden kapsetta. Ritarikööri oli ratsuineen tulossa kentältä, ja minä seisoin vauhkon ponin kanssa keskellä pihaa. Sydämestäni toivoin, ettei Harald, tuo hirmuinen poni, vauhkoonnuttaisi muita hevosia tai ryntäisi näiden keskelle. Harald höristi korviaan ja näytti saavan lisää kierroksia pyttyyn. Hetken mielijohteesta päätin yrittää saada sen kiinni tai ainakin ohjattua jonnekin muualle kuin ritareiden keskelle. Mekossani hölkkäsin ponin rinnalle ja nojasin sen kylkeen yrittäen ohjata sen puutarhan puiden alle. Harald oli nokkela kaakki ja pyörsi pois alta, mutten luovuttanut, ja niin me jatkoimme tanssiamme kylki kyljessä. Haraldkin tuntui unohtaneen toiset hevoset ja vieraat ihmiset, kun se keskittyi kisaamaan kanssani. Harmillista, että Haraldin mielestä pureminen kuului olennaisena osana herruuskisaamme. Toivoin, että joku ritariseurueesta olisi tullut auttamaan minua Haraldin kiinniottamisessa, sillä olivathan he kokeneita hevosten kanssa, mutta he vain katselivat pihan reunalta hivenen huvittuneina touhuani. Kompastelin helmoihini, keräsin niitä syliini ja poukkoilin ponin kanssa pitkin poikin hiki otsalta valuen. Yhden ritarin silmistä olin tapaavinani itusen lämpöä ja sääliä, ja näin tämän luovuttavan ratsunsa ohjat toiselle ja lähtevän rauhallisesti taistelukaksikkoamme kohti. Minua hävetti.

"Syötkö sää puuroa?" äiti kysyi korvani vieressä ja ravisteli minut kylmin käsin hereille. "Joo", mumisin ja kaivauduin tiukemmin peiton sisään. "Kello on paljon." "Joo, niin on. Tiedän. Mene nyt." Ärsytti, kun mukava uni tultiin keskeyttämään. Hei, minun keskiaika- ja poniuneni! Ehdin kuitenkin jo täysin ihastua Haraldiin, ja varmasti tapaamme Haraldin vielä jossain kirjallisissa seikkailuissani. Harald, hirmuinen uniponini.

2011-02-03T22:46:00.000+02:00

Tänään pieni lapsi on taas onnellinen, vaikka takana on pitkä ja raskas päivä koulussa. Puhelimessa soi kuitenkin uusi, ihana Muumi-soittoääni, jonka odotan vain pärähtävän soimaan, kun tallustan kevyessä lumisateessa pörröinen baskeri kallellaan. Kyllä vain voikin musiikki saada pyörimään onnipallona ympyrää.

Viime yönä heräsin taas omaan itkuuni. Itkin kuollutta pappaani jo toistamiseen viikon sisään. Tällä kertaa lepyttelin kesken yöuniensa herännyttä pappaa tarjoamalla hänelle lasillisen vettä, jonka pappa otti vastaan tärisevin käsin ja liikuttunein äänin, kun sai juoda kellolasista. Minun piti pitää lasista vähän kiinni, ettei se olisi läikkynyt papan syliin.

Nukkumatti lakkoilee

2011-02-01T19:00:00.000+02:00

Kyllä ihminen kummallisen vähillä yöunilla voi selvitä. Viime yönä tuota höyhensaarten mannaa tuli nautittua vain ripaus yli tunnin verran, ja aamulla lähdin töihin kuin vieteripupu. Tottahan päässä tuntui vähän ontolta, mutta kummasti tunsin oloni jopa pirteäksi. Iltapäivästä alkoi olo olla vähän nuutunut. Nyt vain odotan, että kello tulisi edes yhdeksän, jotta voisin luvan kanssa kaivautua vällyihin ja koomata aamukuuteen. Onneksi kohta pääsee saunaan. Nukahdan varmaan lauteille ja löydän itseni sieltä aamulla kuivana ja kurttuisena kuin rusina, lauteiden rakoon takertuneena.

Juu, olen vain yksinkertaisesti hämmentynyt siitä, että yhä olen elossa. Toki aamulla mieleen palasi kauhukuva FFI:sta kertovasta dokumentista. Ei kuulosta järin herkulliselta taudilta, tuo familiaarinen fataali insomnia, joka tuhoaa talamuksen ja sitä myöten aivojen nukkukytkimen. Parannuskeinoa ei ole, onneton kantaja menettää hiljalleen tasapainonsa ja kykynsä torkkua, sittemmin katoaa kokonaan kyky nukkua, ja uhri vaipuu määräämättömän unettomuuskauden jälkeen koomaan ja kuolee. Unettomuuskausikin on vain jonkinlaisessa unen ja valveen rajatilassa lillumista. Ei, ehei, ei minulle, kiitos. Jos ei saa nukkua, niin sitten pitää pystyä olemaan edes valveilla ja käyttämään aika tehokkaasti. Vaikka toisaalta eihän sitä tiedä, onko se rajatilakaan varsinaisesti kivulias tai tuskallinen kokemus. Ehkä siinä on aivotoiminta suunnilleen jo sammunut.

Mutta hienoa videokuvaa minusta olisi varmasti viime yönä saanut. Niin kuin monenakin yönä tässä lähiaikoina. Olen nukkunut niin tavattoman levottomasti. Viime yö oli varmasti täynnä rauhatonta kierimistä, univapinaa, tahdotonta sätkimistä ja valveille säpsähtämistä.

Mikään ei ole niin piinaavaa kuin yli neljä tuntia valveilla maattuaan katsoa, miten kelloradion numerot hiljalleen alkavat lähestyä aamuneljää ja tietää, että herätys soi vajaan kahden ja puolen tunnin päästä joka tapauksessa ja että tuolloin on noustava tikkana aamutoimilleen, oli sitten nukkunut yhtään tai ei.

Räkäpallo, unten kauhu

2011-01-29T20:12:00.000+02:00

Taisto rään kanssa jatkuu. Tällä hetkellä olen hieman alakynnessä. Koko päivä on mennyt möllöttäessä. Kävin ulkoiluttamassa itseäni ja lenkittämässä mummua, mikä ei ollut mikään kovin hääppöinen kokemus silmien vuotaessa ja askelten tärähdellessä räkäisessä päässä. Mistä tätä räkää riittääkin näin kauheasti? Sitä paitsi se on ihan sitkeää, tahmeaa ja vihreää eikä se tule pois, vaikka kuinka pyytäisin kauniisti ja kovistelisin nenäliinalla.

Nukuin viime yön todella huonosti. Valvoin ensinnäkin lähemmäs kolmeen aamuyöllä ja silmät valmiiksi kirvellen painuin viimein pehkuihin. Isä kommentoi minun taas mölisseen levottomasti unissani, ja kun hän oli käynyt katsomassa, onko minulla jokin hätänä, olin vain kääntänyt kylkeä ja kuorsannut tyytyväisenä. En yhtään ihmettele tätä levottomuutta, sillä näin todella vauhdikkaita ja tunnepitoisia unia koko yön. Herättyäni en ollut sitten niin yhtään levännyt ja rentoutunut.

Nökötettyäni koko päivän lenkin jälkeen kotona ihan töttöröö tuntuu paremmalta ratkaisulta vetäytyä unten maille. Vaikka viikolla onnistuinkin nukkumaan yhdet 12 tunnin yöunet, tunnen itseni silti lopen väsyneeksi ja nuutuneeksi. Parempi siis vain laittaa jokin hyvä levy pyörimään ja kömpiä peiton alle, missä voin rauhassa käpertyä kapinoimaan tätä kurjaa oloa vastaan. Huomenna olisi syytä herätä pirteänä: koulutehtävät odottavat tekijäänsä ja ensi viikolla olisi yhtiöoikeuden tenttikin luvassa.

Olikohan se sittenkään niin hyvä idea?

2011-01-24T21:41:00.001+02:00

Taidan olla vähän puolikuntoinen. Päässä seisoo ja lyö tyhjää. Humisee kummasti, ja pää tuntuu kauhean raskaalta. Väsyttääkin. Enkä minä ole ollut tänään kuin kolme tuntia koulussa tankkaamassa kirjanpidon kiemuroita, jonka jälkeen kävelin hyvin rauhallisesti kameran kanssa vajaan tunnin verran pitkin kosken rantoja tehdasmaisemissa. Tulin kotiin, söin, kirjoitin vähän kirjettä ja kuuntelin musiikkia ja lähdin tanssimaan. Seisoin bussipysäkillä neljäkymmentä minuuttia, ennen kuin pääsin vihdoin keskustaan suuntaavaan bussiin. Tanssahdin kevyesti historialliset pois alta ja tulin suoraan kotiin, vaikka muut menivät teelle Coffee Houseen. Jotenkin nyt on vähän sellainen olo, että ehkä olisi pitänyt jäädä illaksi kotiin. Tehty mikä tehty, toivottavasti tämä menee nukkumalla ohi.

Sain entiseltä liikkumistaidon ohjaajaltani puhelun. Hän pyysi minua erään iranilais-italialaisen näkövammaisen sosionomiopiskelijan opinnäytetyöhön haastateltavaksi. Aiheena olisi näkövammaisten korkeakouluopiskelijoiden olosuhteet eri maissa (Suomi, Iran, Italia), haastattelukielenä englanti, metodina naamatusten. Aika jännää. Lupauduin. Ei minulla oikeastaan ollut vaihtoehtoja. Jännää.

Kuvillekaan en jaksanut tehdä mitään.

Kuuleeko maailma?

2011-01-21T15:25:00.000+02:00

Jee! Minusta lähtee taas ääntä! Ääntä, ääntä, ääntä. Voin puhua taas. (Ei keskustella siitä, saisinko vielä puhua.) Niin vapauttavaa kyetä taas vaivatta kommunikoimaan ihmisten kanssa. Hengittäminen hieman nyt vihloo ja totta kai vielä yskittääkin kovasti, mutta yskähän on vain hyvä, sillä se irrottaa limaa. Pääasia, että nyt olo alkaa todellakin olla parempi. Ei ole oikein minun juttuni tämä sairastaminen.

Löysin eilen myös Spotifyn, vihdoin ja viimein. Muuten oikein hyvä kapine, mutta ei toimi yhteen ZoomTextin kanssa. Tekstit katoavat heti, jos suurennusta on yhtään. Toisin sanoen minä joudun aina tihrustamaan, mitä musiikkia haluan kuunnella, valitsemaan sen ja sitten taas palaamaan suurennuksen pariin. Mutta kyllä tuntuu hyvältä kuunnella Straussien valsseja ja ääneltään ehkä yhtä seksikkäimmistä ranskankielisistä laulajista, Bruno Pelletieriä. Samaan kastiin kuuluu toki myös Garou, joka on aika kova pala syrjäyttää tältä listalta. Löysinpä minä myös ehkä yhden herttaisimmista asioista maan päällä ja hieman sen ulkopuolellakin: Le Petit Prince - L'intégrale du spectacle musical! Mmm, Pikku Prinssi -musikaali ranskaksi. Voin sanoa, että tämä otus on nyt äärimmäisen onnellinen.

Yritän suunnata suunnattomat touhuamishimoni nyt hyödyllisesti kirjanpidon kotitehtävään sen sijaan, että haaveilisin 1800-luvun romanttisista tanssiaisista - aion kirjoittaa ylös Sviridovin Snowstorm Waltziin tanssitun valssin - tai talvisesta valokuvausretkestä Finlaysonin maisemiin.

Tilapäismykkyys jatkuu

2011-01-20T17:45:00.000+02:00

Minä olen äänekäs henkilö. Minun on vaikea olla puhumatta. Olen varsinainen pälpättäjä. Ei siis yhtään ihme, että hiljalleen alkaa hajota pää tähän sairasteluun. Kävin eilen syntymäpäiväni kunniaksi lääkärissä terveyskeskuksessa. Lääkäri kuunteli keuhkoni ja tunnusteli kaulani, mutta nieluun hän ei edes vilkaissut. Totesi vain, että virusinfektio on ja kortisonia astman pahenemisvaiheeseen. Jos ei parane viikossa, niin sitten katsotaan uudestaan. Jasso. Sairaslomaa sain kuitenkin vain perjantaihin asti. Tämä on nyt viides päivä äänettä eikä mainittavaa parantumista ole tapahtunut. Yleensä olen äänettä vain pari päivää.

Pahinta tässä on, että kuumetta ei ole ollut. Eli toisin sanoen isän mielestä en ole enää sairas vaan laiska paska, joka vain makaa kotona ja nukkuu pitkälle aamupäivään valvottuaan yöt. Totta, en saa öisin nukuttua. Nenä menee vaakatasossa tukkoon ja alkaa yskittää vielä enemmän. Eikä oikeastaan väsytäkään, kun ei ole koko päivän aikana tehnytkään mitään. Iltapäivästä kuitenkin alkaa kahden maissa väsyttää pelkkä oleminenkin, saati jos olen jotain tehnytkin (kuten sijannut vuoteen, pukeutunut ja kaahinut jääkaapista itselleni jotain ruokaa lounaaksi). Suuria urotekoja, nämä fyysiset ponnistukseni. Naurettavaa. En halua edes ajatella ensi viikkoa, jolloin saan kuulla kunniani viikon makaamisesta kotona. Ei tule siitä koulustani eikä töistä kyllä niin yhtään mitään! Ei, edes kahta asiaa en kykene hoitamaan kunnialla! Hei, kaverit, olen sairaslomalla! Sanoisin ääneen, isoon ääneen, jos pystyisin. En minä huvikseni jaa synkeitä ja surkeita katseita ja leiki mykkäkoulua. Minä en voi puhua. Jos kyse olisi halusta, niin hyppisin ja kiljuisin, laulaisin aariaa ja suuntaisin huomenaamulla töihin eväineni, mutta kun vaikka miten olen joka aamu uskotellut itselleni, että kun nyt avaan suuni, niin sieltä tulee normaali ääni, ei se ääni kuitenkaan ole tullut - joka aamu suureksi hämmästyksekseni. Minä kun oikeasti luulin, että se on vain kiinni tahdonvoimasta. Ei se taida ollakaan.

Tänään olisi ollut määrällisen tutkimuksen tentti, tutkimussuunnitelman esitys ja irkkutanssitunti. Että olisi sitä tekemistäkin riittänyt tuolla ulkomaailmassa. Sisällä on käynnissä vain hiljainen hajoaminen hiljaisuuteen. Nenäkin on ihan rohtunut, perhana.

Raastinrauta kurkussa

2011-01-17T14:57:00.000+02:00

Jes, selvisin hengissä ulkoisen laskentatoimen siirtyvien erien luennosta! Hauskaakin oli - kun alkutokkuran ja kuumehikoilun jälkeen olin tolkuissani. Ääntähän minusta ei lähtenyt, ja tutkimusryhmässäni oleva poika kyseli minulta kaikenlaista ja minä yritin vastata hänelle parhaani mukaan viittomalla ja kähisemällä yksittäisiä sanoja. Sitten keksin, että atk-luokassa kun ollaan, voin aina lähettää sähköpostia naapurikoneen näytölle.

Olen aika ylpeä itsestäni. Sain siirtyvien erien tehtävät tehtyä muuta luokkaa nopeammin, ja tehtävät menivät vielä oikeinkin. Pitäisiköhän sitä aina olla kuumepöllyssä, kun tekee kirjanpitoa?

Kävin noutamassa kalenterini vasta luennon jälkeen ja kähisin työkaverilleni, että saattaa olla, etten tule huomenna töihin ja että yritän mennä käymään lääkärissä. Lääkäriin voisi olla ihan hyvä mennä, sillä ysköslimapallojen mukana on muutamaan otteeseen ollut veripiskoja ja haluan tietää, ovatko ne valuneet nenästä rööristöön vai tulevatko ne jostain keuhkot/keuhkoputket/nielu -akselilta. Toisaalta taas omalääkärini on niin pälli, että se varmaan vain sanoisi, että kaksinkertaista astmalääkityksesi, niin kyllä se siitä, ei sinulla mitään ole, lievää punoitusta nielussa. Joskus mietin, pitäisikö minun uskaltautua työterveyslääkäriin Mehiläiseen...

Tullessani kotiin yhteysbussimme kuski piipautti seutulippuni ja totesi, että minun pitäisi mennä lataamaan se. Milläköhän ihmeen logiikalla, jos virheilmoituskuitissakin luki, että edellinen lataus on suoritettu 3.1.2011 ja on voimassa 2.2.2011 asti? Tahvot, eivät viitsi tai osaa lukea...

Tänään olisi ollut renessanssitanssitreenit. En oikein usko, että jaksan tässä kunnossa lähteä niihin. Varsinkaan, jos menen huomenna lääkäriin ja saan sairaslomaa. Torstaina olisi ollut määrällisen tutkimuksen tentti. Jos en kykene siihen osallistumaan, se ei minua niin harmita, koska kirjoja ei ole yhtä ainokaista saatavilla ennen tenttiä. Valmiin tutkimussuunnitelmamme esitys vain olisi ollut heti sen tentin jälkeen. Se harmittaa.

Äää, voisiko joku turruttaa nämä pirskatin henkiröörini jatkokappaleineen?

Synnin ja pimeyden ruhtinas

2011-01-16T13:40:00.001+02:00

Eilen palelin päästä varpaisiin, vaikka sisällä oli 22 astetta lämmintä. Yöllä vatsaani repesi sahalaitaisena viiltelevä kipu, joka silpoi kylkikaarien alle ja pitkälle selkään. Sängyssä maatessani tuntui vatsassani pyörivän rosoinen kivi. Etenkin kylkiasennossa oli tukalaa, koska masu tuntui roikkuvan vieressä omana eliönään ja potkivan sisuskalujani. (Luojan kiitos, en aio hankkia lapsia. Jos mukulan liikunnalliset edesottamukset ahtaassa yksiössään tuntuvat yhtä kamalilta, en kadu laisinkaan.) Vikisin pahaa oloani.

Aamulla se karmeus vasta alkoi. Repivä kipu oli poissa, mutta vatsa tuntui todella kummalliselta. Tukkoiselta. Ei kuitenkaan yhtä tukkoiselta ja ontolta kuin pääni. Tai kurkkuni. Keuhkoista ei tuntunut olevan mitään hyötyä: kunhan heilua läpättivät tuulessa kuin tyhjät muovipussit varsin epäviehkeän korinan ja rahinan säestämänä. Kuulostin ihan joltain tuberkuloosipotilaalta. Kun yritin hoiperrella keittiöön, torstaisesta irkkutanssitunnista kipeät reisilihakseni ottaa tutisivat ja särkivät kuin kovassakin kuumeessa, vaikka lämpöähän minulla ei tietenkään ole.

Yritin teen ja mansikoiden voimin hieman piristyä, mutta palasin takaisin vällyihin. Ajattelin, että joululahjaksi saamani satulevy olisi sopivaa pipikuunneltavaa, mutta - anteeksi nyt vain, Rööni - siinä on niin härski lukija ja vielä irstaammalta kuulostavat syntikkaäänitehosteet taustalla kuvaamassa esimerkiksi peikkokuoron ihastunutta huokailua ja hurraamista, että päätin säästää tämän kaiken komeuden yhden sadun jälkeen hieman levottomampiin hetkiin. Läskipäivien joulun afterpartyihin levy on aivan omiaan. Synnin ja pimeyden ruhtinas, peikkojen kuningas Mundus ylimpine vakoilijoineen (ylin vakoilija = tähystäjä, joka on vuoren huipulla) oli vain jotenkin liikaa, kun mieleen paukkasivat Setä ja tuo suloisista suloisin ja herttaisin Ismail. Totesin, että tätä levyä kuuntelemalla en ainakaan ole huomenna kymmeneltä ulkoisen laskentatoimen läsnäolopakollisilla tunneilla tahkoamassa kirjanpidon kiemuroita.

Äiti oli kuitenkin ihana ja toi minulle Finrexinin ja omenan pöytään siinä nuokkuessani. Mietinpä vain, miten ihmeessä saisin tänään kirjoitettua kaksi kirjettä valmiiksi ja pakerrettua koulutehtävieni parissa, kun todellisuudessa mieleni tekisi vain kaivautua lämpöiseen huopakasaan ja möllöttää elokuvia. Kunpa minulle edes nousisi kunnollinen kuume!

Ai niin, onnistuin unohtamaan kalenterini töihin. Ehdin jo lohduttautua sillä, etten tarvitse kalenteria nyt tänä viikonloppuna, mutta tietenkin minun olisi nyt pitänyt tehdä jonkinlainen viikonloppukatsaus vapaisiin viikonloppuihini, merkitä tanssileiri ja pallotella muutaman muun menon kanssa, mihin rakoon ne saisin sopimaan. Teatteriinkin kun mieleni hieman halajaisi. TTT:n Chicago on edelleen näkemättä, koska en ole vieläkään saanut ketään lähtemään kanssani. Kai minä menen sitten yksin, se tuntuu helpommalta vaihtoehdolta saada sopimaan kalenteriin. Helsinkiinkin olisi varmaan jossain välissä suunnattava. Kaikkea sitä.

Kummallista sattumaa

2011-01-14T21:53:00.000+02:00

Joskus sitä miettii, onko tällä kaikella jokin suurempi tarkoitus. Facebookissa inboxiini kilahti viesti ystäväni brasilialaiselta poikaystävältä, joka kirjoitti koskien Brasiliassa asuvan ystävättärensä puolesta. Tällä brasilialaisella tytöllä on jossain määrin samankaltaiset kädet kuin minulla eikä hän harmikseni ilmeisesti ole vielä sinut itsensä kanssa, mikäli ymmärsin viestin oikein. Minulta kysyttiin, mikäli tahtoisin kirjoitella tytön kanssa. Totta kai tahtoisin. Tuntuu vain todella oudolta, että tämä tyttö on juuri Brasiliasta. Rakas ystäväni on ollut siellä vaihdossa, ja minun on ollut tarkoitus jo monen monituista kertaa tutustuttaa ystäväni tähän tanssiporukkamme brasilialaispoikaan. Jotenkin minusta on vain todella kummallista, että maailma heittää minut kohtaamaan pojan, jolla on myös epämuodostuneet kädet. Kaksi samanlaista ystäväparia kohtaa.

Maailman tasaisemmalla taajuudella on oikein mukava työpäivä takana. Mukava mutta kiireinen. Kolmen neukkarin vahtiminen, siivoaminen, tuulettaminen ja kahvittaminen yhtä aikaa on haastavaa puuhaa, kun siinä sivussa pitäisi tarkastaa kululaskuja ja hoitaa muita rutiinihommia. Sain kyllä viuhtoa aivan tarpeeksi edestakaisin. Palavereissa on tietenkin plussapuolena ylijäämäpullat: tänäänkin sain kaksi herkullista miniviineriä. Ei niitä olisi raaskinut jättää viikonlopuksi kuivumaan keittiöönkään. Se olisi ollut tuhlausta.

Pusikonraivaaja

2011-01-12T20:58:00.000+02:00

On tosiaan tapahtunut jotain kummallista. Jotain sellaista, mistä olen syvästi kiitollinen. Olen löytänyt opiskelumotivaationi. En sano, että viihtyisin koulussa: ei, se on edelleen yksioikoisen byrokratian, monimutkaisen virtaviivaisuuden sekä kangistuneen innovaation pesä, jossa ei liiaksi mietitä yksilöitä tai yksilöiden hyvinvointia. Kaikesta tästä huolimatta kykenen pitkästä aikaa menemään luennoille ilman pohjatonta ahdistusta, pahoinvointia ja kauhukuvia tulevasta. Olen kai ylittänyt jonkin karaistumispisteen tai minusta on tullut latteamielinen tallaaja, mutta joka tapauksessa minä kykenen käymään koulussa ja tekemään koulutehtäviä. Ainainen väsymys on ainakin hetkeksi väistynyt, ja jos nyt vain pystyn pitämään kiinni tästä, voi olla, että minä jopa todellakin valmistun tuosta laitoksesta. Vuoden verran minä jouduin taistelemaan. En minä oikeastaan edes tiedä, mitä tapahtui. Jossain hyvin pohjilla sitä kuitenkin käytiin. Nyt on vain pirun paljon raivattavaa tässä opintojen ränsistyneessä pöheikössä. Koko ajan on oltava varuillaan, ettei niin pääse käymään uudestaan.

Aamuisen yhtiöoikeuden luennon jälkeen satuin onnekseni kuulemaan etsimäni opettajan äänen avonaisesta ovesta. Muuten tuskin olisin herra opettajaa löytänytkään siitä pytinkien palapelistä. Hyvällä pohjalla oli opettajan tunnistaminen, kun en tiennyt kuollaksenikaan, minkä näköinen opettaja oli, joten oli vain pakko luottaa auditiiviseen perstuntumaan ja marssittava pokkana kysymään vapautusta jo kerran suoritetuista kummiyritystehtävistä voimatta olla varma, että tämä opettaja opetti juuri sitä kurssia. Onneksi korvamuistini osui oikeaan ja sain vapautuksen ilman sen kummempia kiemuroita. Kiitos tästä Tunalle, joka jaksoi pitää minut vuosi sitten syksyllä kiinni opinnoissani sen verran, että sain nämä paritehtävät kunnialla läpi. Käyn suorittamassa tentin, minkä jälkeen olen iloinen lapsi. Pääsin siis lähtemään kotiin viisi tuntia etuajassa. Ja sain ainakin suhteellisen pysyvästi keskiviikkoiltapäivän vapaaksi.

Hyödynsinkin heti kotiin selvittyäni ylimääräistä vapaa-aikaani. Vaikka olin vannonut tarttuvani topakasti koulutehtäviin lyhyiden torkkujen jälkeen, torkuista tuli vähän suunniteltua pidemmät. Toisaalta en ole yhtään harmissani, sillä olen viime öinä nähnyt pelkkiä painajaisia ja nukkunut hieman levottomasti. Tuli kolmen tunnin unet ihan tarpeeseen, sai päänuppi rauhassa korjailla, palautua ja tuottaa valkuaisaineita vai miten se nyt taas menikään. Katsoin tuossa viime viikolla jännän dokumentin FFI:n (fataali familiaarinen insomnia) tuhovoimasta. Opin arvostamaan kunnon yöunia entistä enemmän. Vaikka minähän olen kyllä muutenkin perso nukkumiselle.

Huomenna onkin työläs päivä. Menen aamupäiväksi töihin (8-12), minkä jälkeen suuntaan koululle perehtymään määrällisen tutkimuksen ihmeelliseen maailmaan (12-16). Kaiken kuorruttaa hikinen loikkiminen Sampolan kellarikerroksessa irlantilaisen tahtiin, kun irlantilaisen tanssin kevätkausi alkaa vihdoin (17.30-18.30). Enkä minä tietenkään ehdi missään välissä kotiin. Ruokaa arvatenkin saa vasta koulun jälkeen. Eväät laukussa siis. Toivottavasti tästä ei tule tavanomaista torstaipäivää tähän periodiin. Vähän liian haastavaa sinkoilua.

Korvani on taas ollut tänään kauhean kipeä, ja kipu säteilee kurkkuun asti. Tai toisinpäin, en osaa sanoa. Yskä on kauhean limaista, ja sitä on paljon. Mitäs menivät kelit lauhtumaan.

Olipahan muuten ihanaa, kun sunnuntaina minulle mummulaan soitti yksi höntti ja kysyi elokuviin katsomaan Potteria kuoleman varjeluksineen. Pitihän sitä lähteä. Jotenkin kiva käydä vähän ex temporekin leffassa. Vielä isompi ilo oli kuitenkin se, että joku pyysi minua jonnekin. On se Tuna vain melkoinen otus.

Eikä ole enää montaa kuukautta, että saan kylvää valkoiset mansikkani. Ihan pikkuisen alan olla jo täpinöissäni. Tätimansikoita.

Absolutistin örähdys

2011-01-10T23:13:00.000+02:00

Lehtijuttu absolutismista, tuosta kansakuntamme törkeimmästä maanpetoksesta, joka olisi pikimmiten julistettava kansalaisvelvollisuuden rikkomiseksi, kansalaistottelemattomuudeksi ja niskuroinniksi yleistä järjestystä vastaan ja josta tulisi rangaista massaan sopeuttamalla ja pakkojuottamalla sokeaksi:
HS: "Eiköhän opeteta sinutkin juomaan"

Juuri tänään sain taas kuunnella luennolla kännirehvasteluja, enkä voinut hillitä itseäni - hyi, minä, paha absolutisti! - tokaisemasta: "Niin, juuri tuon takia minä en juo alkoholia." Sain klopilta melkoisen katseen, kuin ruttopotilasta olisi tuijottanut. Oli taas hetken aikaa salaisen tyytyväinen olo, kunnes päähän lipui jälleen se turtumuksen totuus: "Miksi minä edes vaivaudun?" Kai se ehkä vähän riepoo, ettei ammattikorkeassa ole mitään alkoholitonta opiskelijatoimintaa testosteronia uhkuvien insinöörikarpaasien sählyvuoroa ja opettajajumppaa lukuun ottamatta. Jos jotain toimintaa onkin, niin ei siitä ole edes huhuja minun korviini kantautunut. Eikä minulla ole edes mitään alkoholillista illanviettoa vastaan, jos tapahtuman yksi ja ainoa tarkoitus ja tavoite ylitse muiden ei ole hankkiutua niin maan perkeleelliseen humalaan, ettei kotionsa kykene konttaamaan. Olisi mukava tutustua ihmisiin, jotka ovat tolkuissaan eivätkä kuolaa olkapäälleni laskuhumalan iskettyä.

Onko absolutismi oikeasti niin harvinaista, mitä annetaan ymmärtää? Tunnen monia absolutisteja. Ehkä siksi, että olen itsekin absolutisti. Mutta toisaalta taas... en minä kättelyssä ennen tutustumista kysy alkoholinkäyttötaipumuksista. Ystävissäni on sivistyneitä nautiskelijoita, kohtuukäyttäjiä, humalaa rentoutumiskeinona pitäviä ja niitä rähinäkännääjiä, joiden varalta on joskus suljettava puhelin viikonloppuöisin. Koskaan eivät alkoholi tai kunkin juomatottumukset ole olleet ongelma ystäväpiirissäni. Jotenkin nyt vain tuntuu, että absolutismia on viime aikoina huudatettu kovasti tai ehkä se on tämä "tipaton tammikuu" -ilmiö.

Sitä minä en ymmärrä, miksi absolutistille pitää tyrkyttää viinaa ihan kuin tämä olisi jotenkin huonompi ihminen tai viinalla parantuvan sairauden kourissa. En sano, että olisi väärin tarjota, mutta kieltäytymisen pitää olla vaihtoehto. Hyväksyttävä vaihtoehto. Vaihtoehto, josta ei seuraa mulkoilua, tenttaamista ja leikinlaskua, että otathan sinä nyt kuitenkin edes pikkuisen.

Lehtijutussa oli hyvä pointti, että alkoholiton tarjoilu on kinkereillä yleensä varsin kehno. Se on yleensä sitä surullisenkuuluisaa Pommacia alkumaljana ja sitten saa hakea jostain keittiön kätköistä limsaa tai mehua, jos ei tahdo lasten kanssa tapella osingoista. Ja hei, minulla ei todellakaan ole mitään sitä vastaan, että tarjolla on limsaa ja mehua! Loistavia ja hyviä vaihtoehtoja. Minä en muuta kaipaakaan. Mutta onko ne pakko sijoittaa aina jonnekin piiloon?

Nyt ei vain jaksanut kirjoittaa mitenkään siivoa ja harkittua mielipidetekstiä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Oli vain pakko ärähtää. Olen huomannut, että alan käydä tämän asian kanssa aina vain herkemmäksi, vaikka se toisaalta tylsyy mielessäni: mitä sen on väliä? Ehkä joskus saan aikaiseksi kirjoittaa aiheesta asiallisesti.

Loppiaislopahdus

2011-01-06T20:18:00.000+02:00

Fiksuna ja ahkerana tyttönä pompahdin hereille kuin työaamuna ja olin jo nousta sängystä kipittääkseni vessaan ja lähteäkseni aamutoimiini, kunnes tajusin, että olin juuri eilen pohtinut ääneen työkavereilleni, että on ihan sellainen olo, että pitäisi tänään tulla töihin. Niinhän minä sittenkin luulinkin, vaikka vielä illalla varmistin, että kello ei soi, ja tolkutin itselleni, että aamulla ei ole mitään asiaa pois peiton alta, ennen kuiin aurinko on jo korkealla. Onneksi muistin pysytellä peiton alla ja nukahdin uudestaan varsin nopeasti. Unoset venyivätkin sitten iltapäivän puolelle. Hieman univelkaa? Olen tänäänkin torkkunut melkein koko päivän, kun silmät eivät ole olleet pysyä auki. Osansa ovat saaneet niin keittiön lattia kuin olohuoneen lammasmattokin sekä sänky. Plaah, olen ihan raato. Onneksi tässä on vielä vapaata maanantaihin asti.

Maanantaina pitäisi vääntäytyä kouluun. Lukujärjestys ei näytä ihan niin kamalalta, mitä pelkäsin, vaikka luvassa onkin rahoituslaskentaa. Saatan jopa selvitä hengissä tästä periodista. Epäilen, että ääni kellossa on aivan toinen ensi viikon loppupuolella. Mutta ei auta kuin taistella. Kai tästä jotenkin selvitään.

Jonkinlainen uudenvuodenlupaukseni oli, että olisin tänä vuonna hieman napakampi ja pitäisin asiat järjestyksessä. Joululahjani ovat edelleen huoneeni nurkassa odottamassa kuljetusta ullakolle muiden muuttotavaroiden sekaan. Työpöytäni on edelleen sekaisin ja sänky sijaamatta (minulle erittäin harvinaista!). Laskut on sentään maksettu, mutta verokorttini voisin yrittää hoitaa kuntoon. Sen kanssa kun on taas jotain epäselvyyksiä. Ei vain jaksaisi eväänsä lotkauttaa.

Sain tiistaina kirjeen, johon olen nyt raapustellut vastausta. Kirjeiden kirjoittaminen on kerrassaan antoisaa puuhaa. Sitä joutuu oikeasti pysähtymään ja ajattelemaan, mitä kirjoittaa, rauhoittumaan tekemisensä äärelle. Taidan kirjoittaa lisääkin kirjeitä vielä ennen koulun alkua, jos vain ehdin. Pitää herätä aikaisemmin, jää päivään enemmän tunteja kirjoitella ystäville. Hassua, miten sitä pikkutyttönä kauheasti kirjoitteli kirjeitä ihan tuntemattomienkin kanssa. Kirjekaveri-ilmoituksia oli joka lehden sivuilla, ja niihin vastaaminen oli helppoa. Onkohan nykyään enää missään ponilehdissä aitoja kirjekaveri-ilmoituksia vai kyselleenkö niissä maili-, mese- ja fäsärikamuja? Oi, niitä kultaisia aikoja...

Huomasin elokuvakokoelmaani luetteloidessa, että High School Musicalini ovat kaikki teillä tietymättömillä. Olenkohan lainannut ne jollekulle? Nyt on sopiva hetki tunnustaa ja ilmiantaa itsensä!

Skumppaa ja lumienkeleitä

2011-01-02T21:00:00.001+02:00

Voihan töräyksien töräys! Vuosikin ehti vaihtua alta varsin rattoisissa tunnelmissa. Vietimme melkein jo perinteeksi muodostunein menoin uuden vuoden aattoa meillä kahden rakkaan ystäväni kanssa. Rauhallista iltaa raamittivat ruoka ja herkut, kuninkaan kunnialaukaukset (ilotulitus) ja yösauna. Tämän vuoden erikoisuuksina Tunan tarjoama alkoholiton, mustikkaluomuskumppa, jota maistelimme malttamattomina jo puolta tuntia ennen vuoden vaihtumista. Oli oikein hyvää ja varmasti tullaan näkemään tätä alkoholitonta luomuskumppaa myös minun kekkeripöydissäni. Toisena spesialiteettina kruunasimme yösaunamme lumienkelein. Oli siinä naapuruston sedillä ihmeteltävää, kun kolme nuorta neitoa sipsutteli suoraa huutoa huutaen takapihalle ja huuto vain yltyi, kun sorjat neitoset kastoivat varpaansa hileiseen hankeen ja pulikoivat muutamat lumienkelit ja juoksivat pyyhkeitä ympärilleen kietoen takaisin sisään. Täytyy antaa Tunalle tästäkin erityiskunniamaininta: tämä meni läjäyttämään enkelinsä kauniisti mahalleen perunapenkkiimme, komia tuli. Leslie otti ja rypi oikein kunnolla kinoksissa keskellä takapihaa. Minä olin porukan nössöin ja tein vain yhden sikiöenkelin ja toisen puolikkaan terassille. Iih, kylmää!

Blueberry Sparkle, alkoholiton luomuskumppa

Alkoholittomasta luomuskumpasta vielä sen verran, että se oli ostettu Punnitse&Säästästä. Olen todella iloinen moisesta löydöstä, koska olen lopen kyllästynyt iänikuiseen Pommaciin ja muihin alkoholittomiin korvikkeisiin. Lisäksi nyt on vihdoin hyvää juotavaa saatavilla myös kauniissa pullossa. Sehän on niin kurjaa, että viinakset ovat yleensä kauniissa pulloissa, mutta niitä ei ole mitään mieltä ostaa, koska pullon mukana valitettavasti tulee myös alkoholia eikä ystäväpiiriään viitsi aina ryypyin lahjoa. Taidanpa alkaa tehdä kuin Rööni: jos käsiini ajautuu kaunis pullo, pyydän ystäviäni tyhjentämään sen ja palauttamaan pullon käytön jälkeen.

Pakollinen räiskyttelykuva

Muuten onkin tullut vietettyä varsin löysä alkuvuosi. Kunnes tänään sitten iski yhtäkkinen tarve järjestää valokuvia. Siis aivan kaikkia valokuvia. Olen tonkinut valokuvakansioitani ja yrittänyt järjestää kuvia edes jotenkin kronologiseen järjestykseen. Koin tänä vuonna huhtikuusta eteenpäin käytössä olleen kuukausikansion hyväksi käytännöksi, ja nyt olen sitten tämän mukaan yrittänyt järjestää kuviani. Yllätyin, että minulla todellakin on paljon kuvia jo vuosilta 2004-2005, jolloin sain ensimmäisen digikamerani. Lisäksi minusta on hirmuisen kummallista, että vuosikansioita oikeasti joutuu luomaan niin monta. Vuodesta 2004 vuoteen 2011 onkin yllättävän pitkä matka, hämmästyttävän monta vuotta välissä. Olen nyt jo saanut suurimman osan kuvista järjestettyä, ja olo on totisesti järjestelmällinen. Toivottavasti tämä puuska lupaa järjestelmällistä ja napakkaa vuotta 2011.

Huomenna pitäisi suunnata töiden jälkeen Forexille vaihtamaan Viron kuollutta valuuttaa takaisin euroiksi, kun se vielä onnistuu, ja päivittää ja ladata bussikortti Frenckellillä. Löysin Forexin kuoria tonkiessani kroonien lisäksi 15 euroa ja 100 Belgian frangia. Jotenkin minusta tuntuu, ettei Forex taida enää vaihtaa Belgian frangeja... Hmm, olisihan siitä saanut sen 2,4 euroa, miinus palvelumaksut, totta kai. Niinpä minulle siis jäi käteen yksi muisto menneistä ajoista ennen euroa. Säästän sen setelin ja odotan, että joku numismaatikko maksaa itsensä kipeäksi saadakseen tuon haisevan ja ruttuisen muinaismuiston kokoelmiinsa.

PS. Tuna voitti äidin Fazerin Sinisen syöntikilpailussa. Äiti otti hyvän, kirpeän alkukirin, mutta hyytyi muutama rivi ennen maalia, jolloin Tunan sitkeys palkittiin ja hitaasti mutta varmasti Tuna söi itsensä voittoon. Minä jouduin keskeyttämään kuuden palan jälkeen, nolo suoritus.

Joulun iloa ja aikaa

2010-12-28T22:31:00.000+02:00

- ja ah, sitä ähkyjen taikaa!

Joulu on nyt kai hätäpäisimpien mielestä ohi, mutta karu totuushan on, että joulu jatkuu jotakuinkin laskiaiseen asti. Loppiaisena voi jo hitaasti alkaa pala palalta irrottaa otettaan tuosta rakkaasta joulusta, mutta vasta laskiaisena tapahtuu lopullinen irtautuminen. Sitten onkin jo hyvä alkaa odotella pääsiäistä, tuota pupujussien, tipusten ja iloisten munasten juhlaa.

Joulu sujui hyvin tavallisesti. Aamulla katsottiin lastenohjelmia ja Joulupukin kuumaa linjaa. Minä herkistyin kostein silmin jokaisesta joululaulun pimpautuksestakin (paitsi lasten laulamien), ja Lumiukko tietenkin mursi padot täysin. Yritin siinä hiljaa itsekseni lammasmaton kulmalla istuskellen pyyhkiä kyyneleitä hihaan ilman, että kukaan huomaisi. Niin kuin aina. Kaikki kuitenkin tietävät, että vollotan Lumiukon ensitahdista viimeiseen saakka.

Lumiukon jälkeen lähti peltirekemme kohti Tunalan jouluista ihmemaata. Aatonaattona innostuin hieman shoppailemaan, ja lahjavuori oli sen mukainen. Onnistuin jotenkin taiteilemaan Tunalan ovelle kaikkine kantamuksineni. Takaisin en sitten enää selvinnytkään ilman apua. Syytän jättimäistä Fazerin Sinistä suklaalevyä. Niin tiedän, että uuden vuoden aattona meillä on kaikilla paha olo...

Kävimme haudoilla viemässä kynttilöitä ja poikkesimme äidin kummitädin luona viemässä joulutervehdyksemme. Kotona meitä odotti joulupöytä. Mässäily sai alkaa! Oma suoritukseni tosin jäi varsin valjuksi, sillä kompastuin jälleen laatikoiden salakavalaan täyttävyyteen. En koskaan selvinnyt kurvaamaan santsikierrokselle. Surkeaa. Siltä osin oli hieman ankea joulu: teki niin kovasti mieli lisää, mutta masu ei yksinkertaisesti vetänyt enempää.

Isä taiteili jäälyhdyn, jos toisenkin, ja
teki naapurin mummot kateellisiksi.

Ruoan jälkeen lähdin tonttuilemaan Lontoon-tuliaisia ja joulukorttia Mösjöölle, joka vietti joulua melkein naapurissa yhden hyperaktiiviselta kuulostaneen pirpanan kanssa. (Hei, kerrankin täällä korvessa on jotain tuttuja!) Kylänraitilla vaihdettiin halaukset ja jouluntoivotukset, mutta pakkanen nipisteli sen verran kirpsakasti, ettei ulkona sietänyt seisoskella pidempään. Minulla oli ylläni Tallinnasta ostamani punainen villaviitta, jonka ansiosta oloni oli sangen tonttumainen. Mieleni olisi tehnyt ottaa mukaan lyhty ja lähteä tonttuilemaan lähimetsiin lasten iloksi, mutta kuten sanottu, pakkanen nirhasi tällaiset ajatukset varsisn vikkelästi. Isän tekemän jäälyhtyrakennelman kanssa ehdin kuitenkin poseerata, kunnes sormet olivat aivan kohmeessa.

Kuvaan eksyi myös tonttutyttönen.

Poikkeuksellisten pakkashiippailun jälkeen palattiin normaaleille urille, kun kömmin äidin ja mummun väliin ruokalevolle makuuhuoneeseen. Siinä tulikin torkuttua napakat pari tuntia - ja kappas, olikin jo aika joulukahvittelun! Minä tietenkin pullat, tortut, piparit, keksit ja namuset mutusteltuani leikin kameralla hieman lisää.

Kuuseemme oli eksynyt myös höyhenviulisti Tallinnasta.

Koska mummu oli malttamaton, käytiin pakettien kimppuun kahvittelun jälkimainingeissa. Mitä kaikkea siis kuoriutuikaan noista ihanista myttysistä? Kaikenlaista ihanaa! Ilokseni myös käytännöllistä omaa lukaalia silmällä pitäen.

Pehmeitä paketteja ei ollut yhtään liikaa. Jäin itse asiassa kaipaamaan kunnollista pyjamaa. Tänä vuonna en saanut edes perinteistä paitulia, saati sitten oikeaa pyjamaa pöksyillä. Sen sijaan sain aivan ihanan pehmeän poolon, mukavan löhöasun (joka saa minut näyttämään sporttiselta) ja paitapuseron. Lisäksi superpehmoisina lahjuksina syliini tupsahtivat puikoilta karanneet villasukat ja putkihuivi eli Rööri.

Kiitos näppärän täti A:n ei enää tytön tassuja palele!

Kovista paketeista kuoriutui kokonainen soppajoukkueellinen keittiövermeitä: pikkuinen paistinpannu (2,5 kierrosta marmeladipussilla - täältä tullaan, lätyt!), kattila, Essencen valkoviinilaseja, irvokkaasti paketoitu jäätelökauha pikkuveljeltä (olen vähän pettynyt, ettei kauha surise edellisjouluisen teeman mukaisesti), töistä kovapuinen leikkuulauta leipäveitsellä ja Tuhnulta tarjotin herkkukuljetuksia helpottamaan (tuntuuko minusta vain vai yrittääkö joku pedata lokoisia herkkuiltamia itselleen?). Hyllyä koristamaan sain vielä roosan Pikku Myy -peltipurkin lakritsalla (syöty). Nyt minulta ei oikeasti puutu enää kuin se keittiö.

Tunalandian ihmemaan yksinvaltaiselta hallitsijalta sain myös koulutusvideon: G-Force - miniagentit. Tykkään. Aivan loistava elokuva, joka opetti hyvin tärkeän asian: En ole lihava, olen vain pörröinen. Tätä leffaa tullaan varmasti kuluttamaan vielä monet kerrat.

Mummulta sain Madeiralta haalitun lasisen joulupallon, jota äiti kadehti vihreänä, kunnes kääri omasta paketistaan esiin prikulleen samanlaisen. Oli kuulemma tuntematon suomalaispariskunta kahvilassa naureskellut mummun ostoksille, kun niitä oltiin esitelty: "Lapsille joulupalloja..."

Portugalin suunnalta minua lahjottiin häkellyttävän kauniilla rintaneulalla ja ihanaisella saippuamöhkäleellä. Voisin säästää saippuan omaan kotiin, koska se on juuri sellainen kuin olen hiniöinyt. Sopisi tyyliin kuin nappi nenään.

Ai niin, ja pieni hengenpelastajani! Pikku Myy killuu nykyisin myös takissani turvaamassa taivaltani tämän tumman, auringottoman talvitaivaan alla. Ihanaa, vihdoinkin CE-hyväksytty heijastin! Ei tarvitse aina potea huonoa omaatuntoa opossumilehmästä, joka tuskin täyttää mitään heijastimelta vaadittuja ominaisuuksia. Ei sillä, että Ragnar laukustani mihinkään lähtisi. Ragnar on ja pysyy, kunnes kohtalo meidät erottaa.

Iltojeni ratoksi sain myös kuunneltavaa, niin satuja kuin musiikkiakin. Voin siis vain köllötellä lokoisasti lämpimässä ja olla täysin tyytyväinen pulleaan elooni. Ilmeisesti olin ollut myös hyvin kiltti pakettivyörystä pä. ätellen - ainakin olin kovasti yrittänyt.

Joulupäivä oli yhtä kauhea kuin aina ennenkin: liikaa energiaa, ei mitään tekemistä eikä ketään kaveria. Siis yhtä piinaa. Sunnuntai oli ihan samanlainen. Tapaniksi sentään oli jo kroppa keksinyt, että mitä sitä turhaan hötkyilemään, nyt on joulu. Tapaninpäivän siis suurimmaksi osaksi makasin mummulan olohuoneen lattialla villavilttiin kääriytyneenä kuusen juurella ja nukuin suloista talviunta ulkona pyryttäessä. Ylläripylläri, en saanut viime yönä unta ja tänä aamuna kroppa oli täysin eri mieltä töihin lähtemisen riemukkuudesta. Niin, kunpa minut olisi päästetty joulupäivänä töihin... Kolmen ja puolen tunnin yöunilla ei tänään kauheasti juhlittu työpisteen ääressä.

Mutta onneksi eksyin Anttilan alennusmyynteihin ja suoraan oikoseltaan levyosastolle! Menin hakemaan Russell Crowen tähdittämää Robin Hoodia, mutta mukaan tarttui kuin varkain kaksi Best British Classics -triplaboksia sisältäen elokuvat Vanity Fair - Turhuuden turuilla, Neito vanhassa linnassa ja Kuningattaren sisar sekä Lehvien varjossa, Mylly joen rannalla ja Aristokraatit - Lennoxin siskokset. Nam!

Robin Hoodia en omin avuin löytänyt, joten tiedustelin saatavuutta myyjältä, joka tarttui heti toimeen ja mutisi itsekseen kuin toruen "Robin, Robin...", aivan kuin sanoen: "Voi, Robin, Robin, mitä olet tehnyt, kun sinua taas nainen kyselee..." "Juu, kyllä löytyy." "Mistäköhän päin?" "No, en mä enää tiedä, kun laitoin sen jo pois. Odotas." Tiskin takaa rynnisti hauska ja pörröinen nuorukainen, joka alkoi tutkia hyllyjä koko ajan pulputtaen. Puoliakaan en kuullut, mutta se, mitä kuulin, sai minut nauramaan pitkän ja uuvuttavan päivän jälkeen. Myyjänuorukainen metsästi minulle Robin Hoodin hyllyjen lomasta näkymättömällä jousella tähtäillen ja selitellen, että se Robin on vähän hankala mies, kun tuppaa piiloutumaan niin hyvin. Oli kyllä sellainen oli kuin minua olisi harhanuolilta suojellen johdatettu salaiseen kohtaamispaikkaan Sherwoodin metsissä. "Älkää ampuko, neiti tulee ystävänä!" -huudahdusta jäin vain odottamaan. Ihana alelaareinkahluureissu. Tarinalla oli onnellinen loppu: neito sai Robin Hoodinsa.

Kävin vielä alkuillasta Nepparilla vohveleilla ja kaakaolla. Naapurissa onkin nyt kovat pyjamabileet käynnissä. Minäkin sain kutsun tulla yöksi sitten joskus, kun ehditään. Aikas ihanaa.

Nyt nukkumaan ja huomenna töiden jälkeen kaakaokupilliselle Tunatuksen kanssa. Sitten kaakaon äärestä elokuviin katsomaan uutta Narniaa. Olen jäänyt niin koukkuun Narniaan, vaikka ensin vastustin sitä "taas yhtenä fantsurainana". Miten väärässä olinkaan... Ah, ja prinssi Kaspian!

Joulu joutuvi

2010-12-19T23:08:00.000+02:00

Vaikka aloitin joulun odottamisen mielestäni varhain, on sen silti onnistunut hiipiä oven taakse aivan varkain. En oikein tiedä, mitä kaikkea on vielä väkertämättä. On vain niin keskeneräinen olo. Se ei sinänsä minua huoleta: minulla ei ole mitään stressiä joulusta. Jos jokin unohtuu, niin sitten unohtuu, en minä sitä voi auttaa. Huomenna kuitenkin suuntaan vihdoista viimein kaupunkiin jouluostoksille oikein virallisesti.

Tein äsken pakettikortteja uittamalla taas paperia, tällä kertaa jo valmiiksi vanhahtavaa, Earl Greyssä. Uunissa kuvioituivat ja kuivuivat nätisti. Käpristelykapinakin laitettiin talttumaan painon alle Pulssin ja Tradenomin väliin, jotain hyötyä siis niistäkin lehdistä. Kunpa jo saisin tehdä lisää paketteja!

Sain tänään viimeinkin ripustettua äidin tekemät joulukalenterit tutuille paikoilleen oviin killumaan. Tuli heti niin tutun jouluinen olo, kun tonttutytöt tervehtivät minua ovestani. Ylimääräisenä plussana löysin tonttulakkini, joka kylläkin toivottavasti siirtyy pian pois palveluksesta, jos vain ehdin huomenna ostoksieni lomassa käydä myös kangaskaupassa.

Ja huomenna on ehkä vuoden odotetuin päivä! Näen rakkaan Elsie-murmelini, joka koko syksyksi eksyi Portugaliin palelemaan. Nukuin viime yön pätkittäin ja heräsin aina välillä odotuksen ilosta soikeana vain ajattelemaan, että näen Elsieni aivan pian, kunnes nukahdin saman tien uudestaan. Huomenna vihdoin saan rutistaa tuon muikkuseni isoon halaukseen. Tilanne vaatii vohvelia.

Pääsen huomenna myös joulutorille! Oi, tätä riemua ja iloa! Otan kameran mukaan ja räpsin kuin turisti kotoisalla maaperälläni. Olen jo niin monissa hämärissä huokaillut, miten kaunis Tampereen keskusta onkaan näinä talven pimeinä hetkinä, kun jouluvalot loistavat kosken yllä keskellä tummaa sinisyyttä. On aika ikuistaa se hetki. Toivottavasti näpit eivät kovin pahasti palellu.

Illalla on vielä luvassa Rajattoman joulukonsertti Tuomiokirkossa. En olekaan koskaan aikaisemmin kuullut Rajatonta kirkossa. Odotan mielenkiinnolla. Kaunis kirkko, kauniita ääniä kaikumassa holveissa... Kirkkokonserteissa on sitä jotakin. Kunhan eivät kestä kolmea tuntia latinaksi. Kokeiltu on, alkaa puuduttaa.

Meillä on taas kauhean kylmä. Palelin koko eilisen, vaikka uunikin oli päällä leivontahetkeni ajan ja olin hautautunut neuleisiin ja villaponchooni. Kittasin kuumaa glögiä ja punaviinimarjamehua. Nukkumaan mennessäni kiskoin täkkini päälle vielä villaisen shaalin ja harkitsin villasukkia, mutta olin liian kylmissäni työntääkseni kättäni vällyjen alta ja kurkottaakseni sukkia lattialta. Aamulla makasin lähes kaksi tuntia sängyssäni hereillä ja yrittäen kerätä rohkeutta puhkaista peittojen lämmin kupla edes yhdellä jalalla. Vaikka varpahaiset uhkarohkeina aina yrittivät kestää kylmää, vetäytyivät ne salamannopeasti aina takaisin peiton alle. Oli aavistuksen verran epätoivoinen olo, kun ei edes peiton alta pois päässyt. Onneksi ei tarvinnut mennä minnekään.

Nyt haen lämpöisen kauratyynyn ja sukellan sen kanssa vällyihin. Se on loistava ase yön kylmiä kouria vastaan ja pehmentää verrattomasti naiseuden "Otetaan yksi kiukkuinen pikkuorava ja suljetaan se painekattilaan" -reseptiä.

Joulupaskarteluja

2010-12-13T00:04:00.000+02:00

Taas on se aika joulukuusta, kun keittiössä aherretaan nenä kiinni kimalteissa ja näpit liimassa joulukortteja rakkaimmille ihmisille. Kivaa! Olen nauttinut koko päivän askartelemisesta, vaikka pinna välillä kiristyikin, kun äidillä ja mummulla oli niin paljon visioita minun korteistani. Meillähän on aivan erilainen maku: minä pidän täyteläisistä ja yksityiskohtaisista räpellyksistä, joissa on syvyyttä ja henkilökohtaisuutta, kun äiti puolestaan edustaa minimalistista sarjatuotantolinjaa. Niinpä se, että aloin värkätä yhtä ainokaista korttia varten vanhaa paperia liottamalla tulostuspaperia teessä ja roiskimalla kaakaota päälle ennen uunissa kuumentamista, ei ehkä ollut ihan se äidin toivelistan ykköshitti. Melkein turmelin siinä sivussa kaksi Pentikin lautasta. Hups. Mutta nättiä tuli ja lisää tehdään sitten taas joskus, kun tarve vaatii - tai on tylsää.

Vielä olisi muutama tärkeä kortti pakertamatta. Ideoita on kovasti, mutta niiden toteutuskelpoisuudesta ei ole vielä takuita. Lisäksi pitäisi hieman runoilla, mikä sekin tuottaa hieman päänvaivaa näin nopealla aikataululla. Onneksi on vielä pari iltaa. Ja sitten saa liimata postimerkkejä! Olen ikuisesti katkera, että niitä ei enää nykyään saa nuolla kiinni kirjeisiin. Se oli paljon hauskempaa, ja se liimapuolikin maistui tosi veikeältä.

Huomenna töissä on edessä joulukorttisulkeiset. Saan perehdytettäväni kanssa raapustaa ihan omin pikku käpälin firman joulutervehdyksiä sellaiset sata kappaletta, ainakin. Olen ihan rusinoina! Saan kirjoittaa joulukortteja - ja minulle vielä maksetaankin siitä! Ihan mielettömän hienoa. Joulupervertikonsydämeni suorastaan pakahtuu onnesta. Varsinkin, kun korteissa on rivi poron kanssa can-cania tanssivia hilpeitä tonttuja.

Huomisissa on luvassa muutenkin hieman tonttuilua. Tietenkin myös historiallisia tansseja.

Onko uuden työntekijän perehdyttäminen tarpeeksi hyvä syy lusmuta yksi yhtä pakollinen kuin hyödytönkin luento? Jos ei, lusmuan silti, koska töissä on perehdyttämisen lisäksi luvassa glögiä, piparia ja torttua juuri luennon puolivälin aikoihin.

Erävoitto ja kombattia

2010-12-11T23:56:00.001+02:00

Kun torstaina sain esitettyä laadullisen tutkimuksen analyysiharjoitukseni, olo oli koulun käytävällä kävellessä helpottuneen kevyt. Nyt se oli ohi! Tämän vuoden puristaminen. Onhan ensi viikolla vielä luentoja pari kappaletta, mutta kaikki suurempi selkänahan repiminen on ohi. Palatessani töihin olisin voinut vain leijua ja hyppelehtiä hyvästä olosta.

Sitten iski ääretön väsymys. Pato murtui viimein, kun oli lupa tuntea väsymystä. Olisin voinut torstaista asti vain nukkua. Töissä perjantai meni haukotellessa. Perjantaina valvoin mummulla myöhään, vaikka olisin voinut simahtaa saunan lauteille. Kyllä minä sitten tänään nukuinkin yhdentoista jälkimaininkeihin, ja ilta on kulunut jälleen olohuoneen pöydän alla lampaantaljalla villashaalin alla maaten. Olo on edelleen ihan tokkurainen, koska eihän minun annettu nukkua, jotta saisin nukuttua yöllä. Pitää muistaa joskus potkia ja tökkiä muita, kun he yrittävät ottaa päiväunia ketään häiritsemättä.

Nukkumisen ja tökityksi tulemisen ohella olen ehtinyt tänään leipoa mummun kanssa ässiä ja pipareita. Ässien leipominen yhdessä on jonkinlainen perinne, mummun ja lapsen laatuaikaa. Tuli siinä katsottua sivusilmällä taitoluistelun grand prix -finaalikin miesten ja naisten vapaaohjelmien osalta. Joka tapauksessa olin pipareita aloitellessamme jo todella väsynyt. Ristiselkääkin juimi taas ilkeästi. Raskasta tämä leipominen.

En ymmärrä, miksi valvoin tänäänkin näin myöhään, kun olisin voinut mennä yhdeksältä nukkumaan. Jäin katsomaan telkkarista lauantai-illan viihdeohjelmia. Kombat Operasta ehti jo tulla yksi suosikkiohjelmistani. Harmi, että se nyt loppui. Hei, kuka sanoi, ettei ooppera voi olla hauskaa? Tallinnassa ainakin sain hyvät naurut istuskellessani huoneessamme Tunan leikkiessä valasta kylpyammeessamme porepallon kanssa. Tv:stä kun tuli tämä Kombat Operan jakso nimeltä Manorama Special: Drinking in Nottingham. Todella hyvää ainesta vankistamaan absolutistista asennettani ja tarjosi myös varsin inhorealistiset naurut. Onneksi tämä tv-taiteen helmi löytyi myös Youtubesta, joskin ilman tekstityksiä - jotka kylläkin olivat suomeksi varsin kököt.

"See, see, can you not see? The ceremony of innocence is drowned!" "Katsokaa! Ettekö näe?! Viattomuuden seremonia on hukutettu!"

Aikataulurepeämä

2010-12-07T22:44:00.001+02:00

Niinhän siinä kävi. Minä istuin itsenäisyyspäivän tiiviisti koneen ääressä naputtamassa yritystoimeksiantoa. Pääsin nukkumaan joskus yhden tienoissa, kun olin järjestellyt muita opintojani palautettuani casen. Edellinenkin viikko sujui samoissa merkeissä. Viikonloppuna sentään ehdin pyörähtää Tallinnassa. Se reissu totta mooses tuli tarpeeseen! Muuten olisin varmaan jo suljetulla osastolla juoksemassa kehää pehmustetussa sellissä.

En osaa kuin tuijottaa. Markkinoinnin ja taloushallinnon integroitu case on palautettu, diat on väännetty ja lähetetty ryhmäläisille. Enää huominen esitys ja se on ohi! Laadullisen tutkimukseni käyn esittämässä torstaina, kunhan ensin teen sen tässä välissä. Nyt akuutiksi paistinpannuksi päin pläsiä iskeytyivät kuitenkin kolmannen periodin opinnot. Muhkeat 17,5 opintopistettä, mikä TAMKissa tarkoittaa ihan helvetisti töitä ja loputtomasti pakollisia luentoja, tenttejä, yksilö-, verkko- ja ryhmätehtäviä. Tällä hetkellä en tiedä, miten ymppään työt äärimmäisen raskaiden opintojen oheen. Juuri nyt se tuntuu täysin mahdottomalta.

Töissäkin on vähän huono tilanne, kun tiimiimme otetaan uusi tyttö minun lisäkseni täyttämään aukkoa, jonka osa-aikaisuuteni jättää. Pelkään, että kesätyöni ja mahdollinen opinnäytetoimeksianto sekä opintojen jälkeinen työpaikka ovat kaikki vaakalaudalla. Olen kuitenkin vain määräaikainen osa-aikatyöntekijä toukokuun loppuun. Sen jälkeen ei ole mitään takuita. Tiedän, että minun pitäisi keskustella esimieheni kanssa tulevaisuudestani kyseisessä yrityksessä, mutta olen arastellut ottaa aihetta esiin, koska esimieheni on tuntunut hieman kärttyisältä, mikä on hänelle täysin tavatonta. Pelkään, että ärtymyksen syy olen minä. Mutta ei auta jossitella, pakko asiasta on keskustella, jotta tiedän ryhtyä etsimään kesätöitä, jos sellaisille on tarvetta.

Nyt täytyy vain odotella kolmannen periodin alkamista ja katsoa, millaiseksi lukujärjestys asettuu. Olen parista ensi periodissa olevasta opintojaksosta tehnyt jo joitain osasuorituksia, mutta niiden voimassaolo on hieman kyseenalaista. Täytyisi totisesti keskustella opon kanssa, mitä teen ensi periodin kanssa.

Missä välissä minulle jää aikaa rentoutua, nauttia ystävien seurasta ja syventyä ihanaan peliprojektiin? Kertokaa minulle!

Oikein kipeää tekee, kun seuraa opiskelutoverin epätoivon hetkiä ja taistelua tätä opintojen rämettä vastaan. Ei koulutusohjelman tarkoitus voi olla tehdä meistä ihmisraunioita. Mutta näin meillä Tampereen Ammattikorkeakoulun liiketalouden koulutusohjelmassa. En voi suositella.

Räjähtävää energiaa

2010-11-28T22:00:00.000+02:00

Killitin taas tanssia telkkarista. Tanssii Tähtien Kanssa -finaali. Alkukaudesta jaksoin vielä ohjelmaa seuratakin, mutta muutaman lähetyksen jälkeen mielenkiinto lopahti. Olen todella huono seuraamaan sarjoja. Nyt finaalia katsoessani kroppaani virtasi valtaisa määrä tanssin sähköistä energiaa. Tahtoisin niin päästä tanssimaan! Yksi pieni musikaaliprojekti ei olisi ollenkaan paha, eihän? Ihan pieni vain? Mielellään vauhdikas.

Jäin muistelemaan viimeisen Opera School of Arts -pelin perjantai-iltaa ennen pelaajien saapumista. Sain viettää itsekseni aikaa autiossa Antaverkassa. Kun yksityisyyteni takaavat takavalot katosivat mutkan taa, lensi Famen soundtrack soittimeen ja nupit vääntyivät kaakkoon. Ilmoille kajahtivat raidat 7-13: Street Hustlin', You'll Find A Way, Can't Hide From Love, Black & Gold, Back to Back, I Put A Spell On You ja Get On The Floor. Ja minä olin jo kadonnut. Hävinnyt musiikkiin ja viiletin pitkin aution rakennuksen käytäviä, portaikkoja, ikkunalautoja... Tunsin vain musiikin jytkeen kehossani eivätkä jalat enää osuneet lattiaan. Silti tunsin olevani liian hidas, ja vaikka kuinka poljin vauhtia pyttyyn, ei se millään riittänyt nostamaan minua kokonaan lentoon. Kiepuin portaissa, roikuin kaiteissa, hypin seinille, tanssin omat sooloni yläaulassa ja porraskaiteessa, luokkahuoneen pöydän kanssa... Luulin, että halkeaisin siihen onneen.

Sydän hakkaa nyt muistellessakin kuin pienellä jänösellä. Fläpäti-fläpäti. Olen onnellinen.

Jouluvalojen loistetta

2010-11-25T15:27:00.000+02:00

Vietän nyt toista päivää kotona sarveiskalvon haavaumien takia. Onneksi tänään ei ole enää sellainen tunne kuin joku yrittäisi käristää silmämuniani tirisevällä paistinpannulla joka kerta vilkaistessanikin läppärin himmennettyä näyttöä. Mielelläni en koneen ääressä olisikaan istunut, mutta paranemisen kustannuksella oli pakko nököttää tässä ja naputtaa tutkimustyön perusteiden luentopäiväkirjaa. Nyt on sekin takana, joten hengähdän hieman. Kohta pitää jatkaa yritystoimeksiannon parissa.

Sain tänään mystisen tekstiviestin, jossa minua pyydettiin Tallinnaan. Totta kai suostuin. Minua oli jäänyt harmittamaan, etten muistanut alkujaan vastata koko kutsuun. Nyt peruutuksen myötä sain uuden mahdollisuuden, ja voi, miten olenkaan iloinen! Täytyy vain varmistaa, ettei minulla ole tuona viikonloppuna mitään pakollista ohjelmaa. Pitkä viikonloppu jouluisessa Tallinnassa hyvässä seurassa ei kuulosta hullummalta. Röönin blogista vakoilin, että luvassa olisi joulumarkkinat ja jouluvalaistu raatihuoneen tori. Olenko koskaan maininnut, että kaupunkien jouluvalot ovat yksi herkistä kohdistani?

Muisto jouluvaloista: Grand Place, Bryssel

Kaksi tyttölasta oli hämmästyksestä soikeina Brysselin Grand Placella valojen eläessä aukiota reunustavien kauniiden rakennusten julkisivuissa ja saippuakuplien leijaillessa ilmassa. Onneksi joku on tajunnut kuvatakin koko kauneuden, sillä minä ainakin vain keskityin pyörimään kädet levällään ympyrää saippuakuplasateen ja väriloiston keskellä!

En malta odottaa. Jännittää!

Eilen Allegrezza d'Amore -treenit menivät yllättävän hyvin. Meitä oli neljä. Parissa tunnissa saimme tanssin suurin piirtein sujumaan, mutta toki askeleita täytyy vielä hioa, samoin rytmitystä. Jossain vaiheessa jos vielä oppisi, missä järjestyksessäkin askelet tulevat, ettei tarvitsisi aina jonkun luntata lapusta ja kertoa, mitä sitten tehtiinkään. "Fioretti-trabuchetti-ripresa-fioretto-ripresa-fioretto" on kyllä ehdoton lempikohtani. Tavoitteenamme on saada tanssi esityskuntoon kevään aikana. Jännää.

Tanssiaisia, tanssiaisia

2010-11-22T22:19:00.000+02:00

Kauheasti tanssiaisia! Niitä lykkää nyt ihan mahdottomasti joulukuulle. Kaikki tahtovat pitää omat tanssiaiset. On Maahinkaisen joulutanssiaiset 3.12. ja Örkkien Linnan vastaanotto itsenäisyyspäivänä. Tämän lisäksi Tampereen poppoo pitää omat pikkujoulunsa 15.12., ja vaikka tilaisuutta ei tanssiaisiksi voikaan kutsua, on sekin kuitenkin laskettava mukaan, koska kyseinen illanvietto sisältää puku päällä tanssimista. Samoin kuin tanssikauden päättäjäiset 20.12., ehkä? Ja oliko vielä jotain? Ei kukaan haluaisi järjestää tanssiaisia uutta vuotta juhlistamaan? Sinne en kyllä muutenkaan olisi tulossa. Mutta että näin. Tanssimaan ainakin pääsee. Niin, ja tammikuussa on sitten seuran Talvi-ilta.

Päätin, etten jaksa stressata puvuista. Menen niillä, mitä on. Kangaskaupoille voisin kuitenkin lähteä. Hieman hiniöisin jotain villakangasta ja/tai samettia. Kunhan vain löytäisin jonkin sopivan mallin, jota lähteä toteuttamaan. Haluaisin jotain vähän juhlavampaa kuin pellavamekkoni. Toisen alusmekonkin tarvitsisin, mielellään jonkin rusehtavan. Liripipen tai muun pipahupukkeen ajattelin parsia kasaan joululomalla, mutta sitten muistin, että kouluhommiakin on ihan riittävästi rästissä... mutta toisaalta. Katsellaan nyt, onko tilillä yleensäkään mitään, millä ostaa kankaita.

Tänään tuli kyllä niin hyvä mieli tanssiharjoituksista. Opin jopa pari uutta tanssiakin. Molemmat sellaisia, joita olen yrittänyt vältellä: Heralds in Love ja Irish Gypsy (video TanssiWikistä). Keskiviikkona tanssitaan lisää, ja silloin ohjelmassa onkin vähän haastavampaa italialaista: Allegrezza d'Amore (video TanssiWikistä). Olen nyt odottanut tätä jo melkein vuoden. Pääsen selättämään suuren ja mahtavan Allegrezza d'Amoren!

Nyt pitäisi tosissaan paneutua tutkimustyön perusteiden luentopäiväkirjaan ja yritystoimeksiantoon, jotta pääsenkin keskiviikkona harjoituksiin. Pahus, nukuttaisikin jo niin! Ei auta, ei, näppäimistö sauhuamaan.