Eilen tein ensimmäisen retkeni seuratanssien maailmaan. Kun yläasteaikainen kaveri huuteli vienosti Facebookissa, että parin tarvitsisi kurssille, niin kiltistihän minä heti ilmoittauduin vapaaehtoiseksi. Oli se aika jännää tanssia teekkarilauman keskellä, suorastaan pelottavaa. Tuli nähtyä myös lukiotuttuja, ja olin riemastuneesti yllättynyt, että Jani-setäkin oli päässyt tanssiparketin makuun.
Oikeastaan ensimmäistä kertaa tanssin kunnolla parin (miehen) kanssa. Onhan niitä satunnaisia ja hyvin harvinaisia lyhyitä tanssahduksia ollut, mutta ei sitä oikein tanssimiseksi voi sanoa. Varsinkin, kun yleensä minun kohdalleni osuvat ne tahvot, jotka eivät osaa viedä ja joilla ei ole mitään käsitystä edes valssin nousuista ja laskuista. Nyt sain vain nauttia osaavasta parista ja yrittää itse liidellä mukana parhaani mukaan.
Mutta... mitä tuli opittua?
1. Miehistä voi tanssikurssilla olla ylitarjontaa.
Maailman kahdeksas ihme voi olla totta, ja olen siitä iloinen, vaikkei olekaan kiva, että joku jää ilman paria, kun kyse on paritansseista.
2. Valssia voi tanssia koskematta lattiaan.
Kyllä ja vau. Viime viikolla oli tanssittu valssia, ja tällä kertaa sitä pisteltiin lämmittelyksi. Minua tietenkin stressasi, kun en ollut viime viikolla mukana enkä tiennyt, mitä kaikkea valssista oli opeteltu... ja minä kun en ole koskaan varsinaisesti opetellut valssia. Se vain tulee jostakin. Turhaahan minä huolehdin. Pyörimme vauhdilla - lähinnä oikeaan, koska vasempani paljastui ruostuneeksi - ja valssasimme reippaasti ympäri salia. Hyvä, että varpaani edes ehtivät koskea maata. Ja kerran en ehtinyt tuntea kuin hipaisun päkiäni alla, kun minut oli jo käännetty ympäri. Jännä tunne astua tyhjän päälle.
3. Kilpatanssijan kanssa on mukava tanssia.
Kaikki tuntuvat aina parjaavan, että kilpatanssijan kanssa tanssiminen on vähän sama kuin ravurilla ratsastaisi: aina menossa kauhealla vauhdilla, liian jäykkää ja raju vienti. Ja kikkaran kakkarat! Minä ainakin nautin vetävästä askelesta ja jatkuvasti liikkuvasta tanssista, hyvästä ryhdistä ja "tanssitajusta". Tanssia ei ole tehty nyhvättäväksi.
4. Fox on hölmö tanssi.
Meillä oli paljon pohdintaa kyseisen tanssin omituisesta luonteesta. Tuntui hölmöltä tanssilta.
5. Sijoiltaan olevalla nilkalla voi tanssia.
Koko kaksituntisen ajan oikeaa nilkkaani korvensi ja akillesjänne oli todella kipeä. Olen niin tottunut siihen, että aina jokin paikka kipuilee, etten kiinnittänyt siihen huomiota - varmaan vain rasittunut, ei muuta! Loppupuolella kaksituntista kipu alkoi kuitenkin käydä sen verran kovaksi, että tanssiminen oli hankalaa. Tunnin päätteeksi en olisi edes tahtonut kävellä. Painelinpa silti vielä pitkin Hervantaa ja kun pääsin kotiin, nappasin saman tien ideaalisiteen ja rullailin koiven pakettiin. Ei helpottanut. Vetäessäni villasukkaa jalasta, kun olin menossa nukkumaan, nilkka venyi, kuului muheva runahdus ja tunsin, miten kolme eri osaa loksahti kohdalleen nilkassani. Kipu katosi saman tien. Koko tilanne oli aikas hämmentävä. Minä vain otin sukan pois! Fiksu tyttö sitten tanssi kaksi tuntia sijoiltaan olleella nilkalla, oikein nerokasta. Että minä olen tyhmä... Jos jalkaan sattuu, se yleensä viestii siitä, että siinä on jotain vikaa. Voisi joskus pysähtyä kuuntelemaan ja ennen kaikkea ajattelemaan eikä vain painaa eteenpäin "no, ei siinä nyt kuitenkaan mitään ole" -asenteella.
6. Ei saa olla jäärä.
Niin. Minähän en siis yhtään ole jäärä, mutta minä sanon, minne mennään... ei kun, ei. Olen tanssinut liikaa tanssitaidottomien miesten kanssa (mikä ei sekään ole paljoa, mutta suhteessa huomattavasti enemmän kuin tanssitaitajien) ja olen tottunut siihen, että miehiä pitää vähän lempeästi opastaa. Nyt oli omituista, kun mies osasikin viedä ja tiesi, mitä oli tekemässä. Jösses, miten kummallista. Varmaan askeleita enemmän keskityin kuuntelemaan vientiä. Mutta tuntuihan se sitten hyvältä ja turvalliselta, kun vain tajusi, että Ida on nyt vain ja menee mukana.
7. Kahden tunnin treenit väsyttävät.
Kun kello lähestyi kahdeksaa ja treenit loppuaan, alkoi askel painaa. Pitihän sitä yrittää loppuun asti parhaansa, mutta niin ne vain käännökset tökkivät ja polvet kolisivat kuin Kehä I:n aamuruuhkassa ensilumen aikaan.
Ehkä se ei nyt ihan hirveän huonosti mennyt. Harjoittelemallahan sitä oppii, mutta kun pitäisi osata heti! Ensi kesänä kellohame heilahtaa lavalla. Voisi heilahdella sitä ennenkin, jos vain jostain löytyisi sopiva paikka harjoitella.
torstaina 15. lokakuuta 2009
perjantaina 9. lokakuuta 2009
Naarastiikerin vaarallisuudella
Vieläkin tuntuu adrenaliini kuohuvan suonissa, kun vain ajattelenkin aamupäivää. Huomasin aamulla, että irkkukenkäni eivät olleetkaan laukussa muiden tanssikamppeiden kanssa. Tajusin unohtaneeni ne pukuhuoneeseen penkin alle. Miten sydäntä kylmäsikään! Meitä oli juuri varoiteltu pukuhuoneissa liikkuvasta varkaasta eikä minua huvittanut menettää kalliita kenkiäni, jotka olin juuri saanut ajettua hyvin sisään.
Aamulla olin jo hypätä bussista Sampolan kohdalla pelastaakseni kenkäni, ennen kuin päivän tunnit alkaisivat ja teinit pääsisivät rellestämään pukuhuoneisiin. Aikaa ei kuitenkaan ollut tarpeeksi, joten sydän syrjällään huristelin kenkieni ohi istumaan luennolle.
Suoraan luennolta suunnistin Sampolaan. Työväenopiston kanslian tiskillä oli varsin velton oloinen täti-ihminen, joka ei tuntunut tietävän mistään mitään. Kun tiedustelin löytötavaroita, hän käski soittaa vahtimestarille, koska ei itse tiennyt. Minä soitin - "Numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä." Kerroin, ettei vahtimestaria saanut puhelimitse juuri nyt kiinni, ja kysyin uudestaan löytötavaroista. Sain vain käskyn kokeilla uudestaan vahtimestarin puhelinta. Ei vieläkään mitään. Kysyin, voinko mennä katsomaan Marjatta-salin pukuhuoneesta, ovatko kengät vielä siellä. "Noo... en minä kyllä tiedä, onko siellä ovet auki. Voit kokeilla soittaa vahtimestarille." Minulla alkoi hiljalleen keittää tämä "en minä tiedä" -repeatin kuunteleminen. Sitä paitsi kanslistin pitäisi kyllä tietää, mitä kursseja on menossa, milloin ja missä. Tai edes, onko tanssisali käytössä. (Minäkin tiedän, että se on joka arki-ilta yhdeksään asti buukattu.)
Soitin vielä kerran vahtimestarille, mutta kun mitään ei kuulunut, huikkasin kanslistille meneväni katsomaan salista. Pukuhuoneessa ei kuitenkaan ollut mitään, sen näin heti ensimmäisellä vilkaisulla. Yhdet mustat kengät lattialla, mutta ne olivat aivan tavalliset kävelykengät. Aloin tosissaan epäillä, etten löytäisi enää kenkiäni, ja mietin, milloin saisin tilaamani uudet kengät ja milloin minä kykenisin ne maksamaan. Koputin salin ovelle. Ei vastausta. Aulassa olleista lastenvaunuista päättelin, että menossa oli taas jokin vauvajumppa. Raotin ovea, pyysin anteeksi häiriötä ja sanoin vain vilkaisevani salin löytötavaralaatikon pikaisesti. Purin laatikon sisällön - kaikkea tuttipulloista lenkkareihin ja kalsareihin - mutta kenkiäni en löytänyt. Se siitä sitten. Ei niitä ollut enää salissa tai pukuhuoneessa. Olin pettynyt ja vihainen - lähinnä siitä, etten voinut syyttää ketään muuta kuin itseäni, sillä minähän ne kengät olin pukuhuoneeseen unohtanut. Olisin niin tahtonut syyttää jotakuta muuta, vaikka sitä typerää kanslistitätiä, joka ei tiennyt mitään. Kiukutti ja harmitti, kun kiipesin portaita takaisin päivänvaloon.
Päätin vielä yrittää. Ehkä jankuttamalla saisi jotain aikaiseksi kerrankin. Ja jos ei muuten, niin saisin ainakin kiukutella jollekulle. Tulisi ainakin itselle parempi mieli. Kun tulin kanslistin tiskille, hän oli kadonnut. Jes, tämä tästä vielä puuttuikin... Päätin jäädä norkoilemaan vaikka vain ollakseni piinaava ihminen, joka ei osaa luovuttaa. Minähän pistäisin vaikka koko Sampolan ylösalaisin, jotta löytäisin kenkäni, ja sen jälkeen ratsaisin jokaisen repun ja laukun, jonka käsiini saisin. Nyt vain yritin toimia niin, että minulla olisi siihen lupa. Pohdin, missä kenkäni mahtoivat olla ja kuka niillä yleensäkään mitään tekisi, jos ei harrastanut irlantilaista. Irkkutanssijoiden keskuudessa taas vallitsi sellainen lojaalisuus, että toisen kenkiä ei viedä. Ehkä joku oli ottanut ne talteen ja toisi ne minulle seuraavana torstaina... Toiveajattelua, muttei täysin mahdotonta.
Minulla alkoi olla jo syystakissani ja kaulaliinassani epämukavan lämmin, mikä vain lisäsi kiukkuisuuttani. Kohta jostakusta tulisi jauhelihaa, jos minä en saisi kenkiäni! Mur. Onneksi kanslisti taapersi esiin ja kävin heti hänen kimppuunsa. Hän näytti yllättyneeltä ja vähän pettyneeltäkin nähdessään minut. Selitin, että minulla oli kiire takaisin luennolle, että minulla oli nyt vain tauko ja että minun olisi pakko löytää kenkäni nyt. Tiedustelin vielä, oliko täällä yläkerrassa jotain löytötavaralaatikkoa, johon voisi tuoda pukuhuoneisiin jääneitä tavaroita. Kanslisti valitteli, ettei tiennyt, mutta voisin odottaa vahtimestaria. Aloin jo turhautua toistuvaan dialogiin, mutta pakottauduin pysymään rauhallisena ja miellyttävänä, vaikka olisin voinut sillä punaisella minuutilla saada kunnon itkupotkuraivarin silkasta pettymyksestä. Selitin, ettei minulla tosiaan ollut aikaa odottaa ja että vahtimestari ei vatsannut vieläkään. Olin soittanut hänelle pari kertaa odotellessani, että kanslisti uskaltautuisi esiin lymypaikastaan.
Vihdoin kanslisti vaappui edelläni vahtimestarin koppiin ja totesi, että onhan tuossa jotkin kengät. Minun kenkäni! Jep, kyllä ne olivat minun: vasen kenkä oli levinnyt juuri varpaideni kohdalta. Nappasin kengät syliini ja kiittelin vuolaasti kanslistia. Kengistäni kiinnostunut opettaja naureskeli, ettei tuollaisia kukaan varastaisikaan. Hän arveli kenkien olevan kansantanssiin, joten sain taas valaista irkkukenkien ja irkkutanssin saloja hyvin pikaisesti, ennen kuin poistuin opettajan toivottaessa minulle onnea tanssiini.
Miten helpottunut olo olikaan, kun kävelin ulos syksyiseen auringonpaisteeseen kengät sylissäni kuin pieni vauva. Olin sulaa tyytyväisyyttä. Minulle on selvästi jo ehtinyt muodostua tiivis tunneside kenkiini. Olenkin miettinyt, miten minä saan vaihdettua uusiin, vaikka tiedän, että ne olisivat minulle oikean kokoiset. Miten tanssikenkiään voikaan rakastaa.
Bussille taivaltaessani tajusin koko kehoni kohisevan adrenaliinista. Olin selvästi ollut valmis räjähtämään kenelle tahansa, joka vain onnistuisi sanomaan puolikkaankin väärän sanan tai kieltäytymään täysin yhteistyöstä. Tunsin itseni voimakkaaksi, sulavaksi ja leppeäksi kuin naarastiikeri onnistuneen metsästysretken jälkeen tai saatuaan pentunsa turvaan.
No, ihan vähän vain tanssahtelin tiikerinä vaahteroiden välissä. En voinut vastustaa kiusausta... Grrrauh.
Aamulla olin jo hypätä bussista Sampolan kohdalla pelastaakseni kenkäni, ennen kuin päivän tunnit alkaisivat ja teinit pääsisivät rellestämään pukuhuoneisiin. Aikaa ei kuitenkaan ollut tarpeeksi, joten sydän syrjällään huristelin kenkieni ohi istumaan luennolle.
Suoraan luennolta suunnistin Sampolaan. Työväenopiston kanslian tiskillä oli varsin velton oloinen täti-ihminen, joka ei tuntunut tietävän mistään mitään. Kun tiedustelin löytötavaroita, hän käski soittaa vahtimestarille, koska ei itse tiennyt. Minä soitin - "Numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä." Kerroin, ettei vahtimestaria saanut puhelimitse juuri nyt kiinni, ja kysyin uudestaan löytötavaroista. Sain vain käskyn kokeilla uudestaan vahtimestarin puhelinta. Ei vieläkään mitään. Kysyin, voinko mennä katsomaan Marjatta-salin pukuhuoneesta, ovatko kengät vielä siellä. "Noo... en minä kyllä tiedä, onko siellä ovet auki. Voit kokeilla soittaa vahtimestarille." Minulla alkoi hiljalleen keittää tämä "en minä tiedä" -repeatin kuunteleminen. Sitä paitsi kanslistin pitäisi kyllä tietää, mitä kursseja on menossa, milloin ja missä. Tai edes, onko tanssisali käytössä. (Minäkin tiedän, että se on joka arki-ilta yhdeksään asti buukattu.)
Soitin vielä kerran vahtimestarille, mutta kun mitään ei kuulunut, huikkasin kanslistille meneväni katsomaan salista. Pukuhuoneessa ei kuitenkaan ollut mitään, sen näin heti ensimmäisellä vilkaisulla. Yhdet mustat kengät lattialla, mutta ne olivat aivan tavalliset kävelykengät. Aloin tosissaan epäillä, etten löytäisi enää kenkiäni, ja mietin, milloin saisin tilaamani uudet kengät ja milloin minä kykenisin ne maksamaan. Koputin salin ovelle. Ei vastausta. Aulassa olleista lastenvaunuista päättelin, että menossa oli taas jokin vauvajumppa. Raotin ovea, pyysin anteeksi häiriötä ja sanoin vain vilkaisevani salin löytötavaralaatikon pikaisesti. Purin laatikon sisällön - kaikkea tuttipulloista lenkkareihin ja kalsareihin - mutta kenkiäni en löytänyt. Se siitä sitten. Ei niitä ollut enää salissa tai pukuhuoneessa. Olin pettynyt ja vihainen - lähinnä siitä, etten voinut syyttää ketään muuta kuin itseäni, sillä minähän ne kengät olin pukuhuoneeseen unohtanut. Olisin niin tahtonut syyttää jotakuta muuta, vaikka sitä typerää kanslistitätiä, joka ei tiennyt mitään. Kiukutti ja harmitti, kun kiipesin portaita takaisin päivänvaloon.
Päätin vielä yrittää. Ehkä jankuttamalla saisi jotain aikaiseksi kerrankin. Ja jos ei muuten, niin saisin ainakin kiukutella jollekulle. Tulisi ainakin itselle parempi mieli. Kun tulin kanslistin tiskille, hän oli kadonnut. Jes, tämä tästä vielä puuttuikin... Päätin jäädä norkoilemaan vaikka vain ollakseni piinaava ihminen, joka ei osaa luovuttaa. Minähän pistäisin vaikka koko Sampolan ylösalaisin, jotta löytäisin kenkäni, ja sen jälkeen ratsaisin jokaisen repun ja laukun, jonka käsiini saisin. Nyt vain yritin toimia niin, että minulla olisi siihen lupa. Pohdin, missä kenkäni mahtoivat olla ja kuka niillä yleensäkään mitään tekisi, jos ei harrastanut irlantilaista. Irkkutanssijoiden keskuudessa taas vallitsi sellainen lojaalisuus, että toisen kenkiä ei viedä. Ehkä joku oli ottanut ne talteen ja toisi ne minulle seuraavana torstaina... Toiveajattelua, muttei täysin mahdotonta.
Minulla alkoi olla jo syystakissani ja kaulaliinassani epämukavan lämmin, mikä vain lisäsi kiukkuisuuttani. Kohta jostakusta tulisi jauhelihaa, jos minä en saisi kenkiäni! Mur. Onneksi kanslisti taapersi esiin ja kävin heti hänen kimppuunsa. Hän näytti yllättyneeltä ja vähän pettyneeltäkin nähdessään minut. Selitin, että minulla oli kiire takaisin luennolle, että minulla oli nyt vain tauko ja että minun olisi pakko löytää kenkäni nyt. Tiedustelin vielä, oliko täällä yläkerrassa jotain löytötavaralaatikkoa, johon voisi tuoda pukuhuoneisiin jääneitä tavaroita. Kanslisti valitteli, ettei tiennyt, mutta voisin odottaa vahtimestaria. Aloin jo turhautua toistuvaan dialogiin, mutta pakottauduin pysymään rauhallisena ja miellyttävänä, vaikka olisin voinut sillä punaisella minuutilla saada kunnon itkupotkuraivarin silkasta pettymyksestä. Selitin, ettei minulla tosiaan ollut aikaa odottaa ja että vahtimestari ei vatsannut vieläkään. Olin soittanut hänelle pari kertaa odotellessani, että kanslisti uskaltautuisi esiin lymypaikastaan.
Vihdoin kanslisti vaappui edelläni vahtimestarin koppiin ja totesi, että onhan tuossa jotkin kengät. Minun kenkäni! Jep, kyllä ne olivat minun: vasen kenkä oli levinnyt juuri varpaideni kohdalta. Nappasin kengät syliini ja kiittelin vuolaasti kanslistia. Kengistäni kiinnostunut opettaja naureskeli, ettei tuollaisia kukaan varastaisikaan. Hän arveli kenkien olevan kansantanssiin, joten sain taas valaista irkkukenkien ja irkkutanssin saloja hyvin pikaisesti, ennen kuin poistuin opettajan toivottaessa minulle onnea tanssiini.
Miten helpottunut olo olikaan, kun kävelin ulos syksyiseen auringonpaisteeseen kengät sylissäni kuin pieni vauva. Olin sulaa tyytyväisyyttä. Minulle on selvästi jo ehtinyt muodostua tiivis tunneside kenkiini. Olenkin miettinyt, miten minä saan vaihdettua uusiin, vaikka tiedän, että ne olisivat minulle oikean kokoiset. Miten tanssikenkiään voikaan rakastaa.
Bussille taivaltaessani tajusin koko kehoni kohisevan adrenaliinista. Olin selvästi ollut valmis räjähtämään kenelle tahansa, joka vain onnistuisi sanomaan puolikkaankin väärän sanan tai kieltäytymään täysin yhteistyöstä. Tunsin itseni voimakkaaksi, sulavaksi ja leppeäksi kuin naarastiikeri onnistuneen metsästysretken jälkeen tai saatuaan pentunsa turvaan.
No, ihan vähän vain tanssahtelin tiikerinä vaahteroiden välissä. En voinut vastustaa kiusausta... Grrrauh.
tiistaina 15. syyskuuta 2009
Whuuum!
Eilen koneeni sanoi 'puff' ja pimeni. Onneksi sain sen tänään elvytettyä. Jälleen kerran. Pelkäsin kyllä jo tosissani, että se oli viimeinen henkäys. Iltapäivällä alkoi totisesti ahdistaa, kun tuntui, että konetta tarvitsisi niin kipeästi kaikkeen mahdolliseen. Koulussa asiakasprojekti etenee koko ajan, ja minä joudun tappelemaan koneen kanssa pysyäkseni edes jotenkin perässä. Onneksi projektisuunnitelmasta napsahti 4½, joten hyvällä mallilla ollaan, jos vain suunnitelman mukaan edetään.
Eilen tuli pari peruutusta Valtapeliin, mutta saimme hienosti paikat täytettyä saman tien. Piti hyppytunnilla sitten hoitaa taas infopostittelua ja vähän perehdyttää opettajakuntaan liittynyttä uutukaista. Valehtelematta pelinjohtaja voi olla nyt taas luottavaisin mielin: peruneiden tilalle astuneet pelaajat vaikuttavat hyviltä ja päteviltä molemmat.
Ranskan tunnille kirmatessamme onnistuimme eksymään Tunan kanssa. Innostuimme vähän liiaksi kiipeämään portaita ja neljännen kerroksen sijaan päädyimme viidenteen. Ei muuta kuin kerros alas ja uusi yritys. Muuten ranskan tunti olikin sitten puuta. Petit Robertia ja Karjalan palauttamista koskevan artikkelin lisäksi. Juu juu, on Karjala-teksti niin vaikeaa, että tuskin me siitä mitään ymmärrämme. Minä ainakin ymmärrän ihan hyvin ilman sanakirjaa. Muutenkin, opettaja tympii. Olen niin tottunut Maisan laulavaan ja solisevaan marseillelaiskorostukseen. Pariisinranska ei vain kuulosta yhtään kauniilta, hienostuneelta tai sivistyneeltä. BRRään! Ei. Ei.
Ranskan tunnilta ryntäsimme huimaan juoksuun. Löysä poninhäntä levähti auki, ja tukka hulmuten rynnimme läpi pitkien käytävien, kurvailimme alas portaita, naulakoiden kautta ulos. Oli kiire bussille. Täytyy mennä tanssitunnille. Juuri sopivasti pysäkille kaartoi bussi, ja minä ryntäsin risteyksen yli ehtiäkseni kyytiin. Vedin bussikortin taskusta ja samassa se lensi osittain bussin pyörän alle. Minä epäilin, uskaltaisinko napata sen, jotta ehtisin kyytiin, vai odottaisinko ja varmistaisin, ettei bussi ajaisi ylitseni juuri, kun olisin noukkimassa korttiani. Epäröin hetken, odotin, että bussi lähtisi liikkeelle, mutta ei, se pysyi siinä. Totta kai minä silloin kyykistyin bussin pyörän viereen ja hapuilin korttiani sydän kurkussa, liikahtaisiko bussi. Astuin vielä jalkani varomattomasti pyörän eteen. Luojan kiitos, joku nainen oli vielä bussin ovella ja minä ehdin pois alta ja juosta itsekin leimaamaan korttini. Päivän adrenaliiniannos oli siinä.
Vuoltsulla kurkistin alasalin ikkunasta sisään, mutta näin vain vieraita ihmisiä tekemässä ei-mitään. Ehkä yläsalissa sitten? Kipusin portaita sinne. Ei, jotain ihmeellistä pallohömpötystä siellä oli. Ilmaisutaitoa, osasi Nanna kertoa, kun vihdoin löysin ryhmän alasalin eteisestä. Tuplabuukkaus, osasi Nanna kertoa myös lisäksi. MLL:n tukioppilaskoulutusryhmän vetäjä tuli juttelemaan kanssamme ja sanoi, että voisimme kyllä tulla tanssimaan salin näyttämöosaan. Selvittelimme kuitenkin tuplabuukkausta ja kävi ilmi, ettei ryhmällemme ollut infottu, että normaali vakiovuoro 18-20 olikin tänään poikkeuksellisesti 19-20.30. Järsittyämme pari paikalle kauniissa korissa saapunutta omenaa siirryimme salin puolelle, kun tukioppilaat olivat aloittelemassa opetuskertansa viimeistä tehtävää. Heidän pakertaessaan elämän vaikeiden kysyysten äärellä, me tanssimme aloitukseksi Pupu branlen ja turkkilaisen branlen. Lauma yläasteikäisiä teinejä tuijotti meitä silmät pyöreinä. Jotenkin siitä kollektiivisesta tuijotuksesta oli havaittavissa hämmennys: "Ovatko nuo ihan terveitä?" Haha, kylläpä hyvinkin!
Meitä oli vain pieni porukka tanssimassa tänään. Kun Nanna kipeänä vetäytyi huutelemaan vain käskyjä, jäi meitä tasaparit lattialle. Vieläpä tasamäärä miehiä ja naisia. Harvinaista. Vihdoinkin pääsin tutustumaan leideistä siihen monimutkaisempaan eli Charlotteen Branle Charlotten merkeissä. Aikaisemminhan opimme, että Cassandra oli leideistä se yksinkertaisempi ja rauhallisempi. Näin siis. Smurffasimme taas, kävimme läpi heinää ja lopuksi tanssimme Cuckolds All a Row'ta muutaman kerran. Sitäkin tuli tanssittua viikko sitten, ja nyt se sujui jo oikein mukavasti. Joskin minun on edelleen vaikea hyväksyä sitä, että minun naisena pitäisi vain seisoa paikallani. Olisin niin kovasti lähdössä kiertämään herrani kanssa, en kyllä tiedä, minne, mutta jonnekin. Musiikki vain käskee lähtemään. Lopulta opin pysymään paikoillani. Jes. Näitä pieniä onnistumisen hetkiä.
Parin viikon päästä ei sitten olekaan tansseja. Silloin on jokin uusien tulokkaiden esittelyilta, jolloin saisi kyllä tulla tanssimaan, mutta katsoin kalenterista, että samaisella viikolla on myös viestinnän ja projektinhallinnan tentit. Ehkä minä kuitenkin luen niihin. Viestintä vähän huolestuttaa, kun siihen pitäisi lukea sivumäärältään aikas messevä opus, Communicare. Ensin pitäisi vielä jostain metsästää se kirjakin, ush. Tuska.
Niska on kummasti jumissa, ja vähän jo väsyttääkin. Huomenna alkavat talouden ohjaamisen luennot. Eeei! En halua, en halua, en. Mitään pahaa en ole tehnyt (tai no, ehkä ne saivat minut kiinni) ja silti joudun niille luennoille. Mitenköhän pää kestää ilman konetta? Ei kestä. Arvaan ma.
Pitääkin tarkistaa sähköposti vielä ja katsoa, olemmeko saaneet huomiselle tapaamisajan kummiyritykseemme. Sieltä kun tuli ihan spontaani ehdotus, että voisimme tulla käymään ja katsoa yhdessä läpi esittelyslideja, jotta voimme sitten esittää ne torstaina benchmarkkauksen lähiopetuskerralla. Mukavasti ajateltu.
Päivästä ei jäänyt oikein mitään selkeää mielikuvaa. Koko ajan on ollut vain kiire joka paikkaan, on saanut juosta ja hikoilla ehtiäkseen ja läähättää perillä. Kummallinen päivä.
Eilen tuli pari peruutusta Valtapeliin, mutta saimme hienosti paikat täytettyä saman tien. Piti hyppytunnilla sitten hoitaa taas infopostittelua ja vähän perehdyttää opettajakuntaan liittynyttä uutukaista. Valehtelematta pelinjohtaja voi olla nyt taas luottavaisin mielin: peruneiden tilalle astuneet pelaajat vaikuttavat hyviltä ja päteviltä molemmat.
Ranskan tunnille kirmatessamme onnistuimme eksymään Tunan kanssa. Innostuimme vähän liiaksi kiipeämään portaita ja neljännen kerroksen sijaan päädyimme viidenteen. Ei muuta kuin kerros alas ja uusi yritys. Muuten ranskan tunti olikin sitten puuta. Petit Robertia ja Karjalan palauttamista koskevan artikkelin lisäksi. Juu juu, on Karjala-teksti niin vaikeaa, että tuskin me siitä mitään ymmärrämme. Minä ainakin ymmärrän ihan hyvin ilman sanakirjaa. Muutenkin, opettaja tympii. Olen niin tottunut Maisan laulavaan ja solisevaan marseillelaiskorostukseen. Pariisinranska ei vain kuulosta yhtään kauniilta, hienostuneelta tai sivistyneeltä. BRRään! Ei. Ei.
Ranskan tunnilta ryntäsimme huimaan juoksuun. Löysä poninhäntä levähti auki, ja tukka hulmuten rynnimme läpi pitkien käytävien, kurvailimme alas portaita, naulakoiden kautta ulos. Oli kiire bussille. Täytyy mennä tanssitunnille. Juuri sopivasti pysäkille kaartoi bussi, ja minä ryntäsin risteyksen yli ehtiäkseni kyytiin. Vedin bussikortin taskusta ja samassa se lensi osittain bussin pyörän alle. Minä epäilin, uskaltaisinko napata sen, jotta ehtisin kyytiin, vai odottaisinko ja varmistaisin, ettei bussi ajaisi ylitseni juuri, kun olisin noukkimassa korttiani. Epäröin hetken, odotin, että bussi lähtisi liikkeelle, mutta ei, se pysyi siinä. Totta kai minä silloin kyykistyin bussin pyörän viereen ja hapuilin korttiani sydän kurkussa, liikahtaisiko bussi. Astuin vielä jalkani varomattomasti pyörän eteen. Luojan kiitos, joku nainen oli vielä bussin ovella ja minä ehdin pois alta ja juosta itsekin leimaamaan korttini. Päivän adrenaliiniannos oli siinä.
Vuoltsulla kurkistin alasalin ikkunasta sisään, mutta näin vain vieraita ihmisiä tekemässä ei-mitään. Ehkä yläsalissa sitten? Kipusin portaita sinne. Ei, jotain ihmeellistä pallohömpötystä siellä oli. Ilmaisutaitoa, osasi Nanna kertoa, kun vihdoin löysin ryhmän alasalin eteisestä. Tuplabuukkaus, osasi Nanna kertoa myös lisäksi. MLL:n tukioppilaskoulutusryhmän vetäjä tuli juttelemaan kanssamme ja sanoi, että voisimme kyllä tulla tanssimaan salin näyttämöosaan. Selvittelimme kuitenkin tuplabuukkausta ja kävi ilmi, ettei ryhmällemme ollut infottu, että normaali vakiovuoro 18-20 olikin tänään poikkeuksellisesti 19-20.30. Järsittyämme pari paikalle kauniissa korissa saapunutta omenaa siirryimme salin puolelle, kun tukioppilaat olivat aloittelemassa opetuskertansa viimeistä tehtävää. Heidän pakertaessaan elämän vaikeiden kysyysten äärellä, me tanssimme aloitukseksi Pupu branlen ja turkkilaisen branlen. Lauma yläasteikäisiä teinejä tuijotti meitä silmät pyöreinä. Jotenkin siitä kollektiivisesta tuijotuksesta oli havaittavissa hämmennys: "Ovatko nuo ihan terveitä?" Haha, kylläpä hyvinkin!
Meitä oli vain pieni porukka tanssimassa tänään. Kun Nanna kipeänä vetäytyi huutelemaan vain käskyjä, jäi meitä tasaparit lattialle. Vieläpä tasamäärä miehiä ja naisia. Harvinaista. Vihdoinkin pääsin tutustumaan leideistä siihen monimutkaisempaan eli Charlotteen Branle Charlotten merkeissä. Aikaisemminhan opimme, että Cassandra oli leideistä se yksinkertaisempi ja rauhallisempi. Näin siis. Smurffasimme taas, kävimme läpi heinää ja lopuksi tanssimme Cuckolds All a Row'ta muutaman kerran. Sitäkin tuli tanssittua viikko sitten, ja nyt se sujui jo oikein mukavasti. Joskin minun on edelleen vaikea hyväksyä sitä, että minun naisena pitäisi vain seisoa paikallani. Olisin niin kovasti lähdössä kiertämään herrani kanssa, en kyllä tiedä, minne, mutta jonnekin. Musiikki vain käskee lähtemään. Lopulta opin pysymään paikoillani. Jes. Näitä pieniä onnistumisen hetkiä.
Parin viikon päästä ei sitten olekaan tansseja. Silloin on jokin uusien tulokkaiden esittelyilta, jolloin saisi kyllä tulla tanssimaan, mutta katsoin kalenterista, että samaisella viikolla on myös viestinnän ja projektinhallinnan tentit. Ehkä minä kuitenkin luen niihin. Viestintä vähän huolestuttaa, kun siihen pitäisi lukea sivumäärältään aikas messevä opus, Communicare. Ensin pitäisi vielä jostain metsästää se kirjakin, ush. Tuska.
Niska on kummasti jumissa, ja vähän jo väsyttääkin. Huomenna alkavat talouden ohjaamisen luennot. Eeei! En halua, en halua, en. Mitään pahaa en ole tehnyt (tai no, ehkä ne saivat minut kiinni) ja silti joudun niille luennoille. Mitenköhän pää kestää ilman konetta? Ei kestä. Arvaan ma.
Pitääkin tarkistaa sähköposti vielä ja katsoa, olemmeko saaneet huomiselle tapaamisajan kummiyritykseemme. Sieltä kun tuli ihan spontaani ehdotus, että voisimme tulla käymään ja katsoa yhdessä läpi esittelyslideja, jotta voimme sitten esittää ne torstaina benchmarkkauksen lähiopetuskerralla. Mukavasti ajateltu.
Päivästä ei jäänyt oikein mitään selkeää mielikuvaa. Koko ajan on ollut vain kiire joka paikkaan, on saanut juosta ja hikoilla ehtiäkseen ja läähättää perillä. Kummallinen päivä.
maanantaina 14. syyskuuta 2009
Italialaista liihottelua
Olen onnellinen. Päivä kääntyi hyväksi, vaikka se alkoi todella, todella ankeasti. Maanantaiaamun kurimus muuttui hyvin kauniiksi syyssääksi ja keveyden tunteeksi.
Yritin koko aamupäivän soitella Kelaan pimahtamispisteessä olevasta koneestani. Tarvitsisin lausunnon joko huollosta tai uudesta apuvälineestä, mutta ehei, eihän siellä kukaan vastannut. Olin jo viime viikolla soitellut pitkin viikkoa, mutta tavoittelemani henkilö ei ollut paikalla. Olin jättänyt soittopyynnönkin, mutta siihen ei vastattu. Pärrättyäni läpi kaikki perisuomalaiset kirosanat vihdoin ja viimein puheluni ohjautui suorasta numerosta edes keskukseen, jossa todettiin, ettei tavoittelemani henkilö ole tavoitettavissa juuri nyt. Jätin taas soittopyynnön. Reilun vartin päästä herra soitti minulle vain kertoakseen, että minun pitäisi vielä kone asiantuntijan arvioitavaksi, ennen kuin mitään päätöstä voitaisiin tehdä. No, tämän asiantuntijan yritysnumerossa vastaa ystävällinen nauha: "Olemme seuraavan kerran tavoitettavissa 6. elokuuta." Hmm? Kiva. Tähän voisi kirjoittaa pitkän saarnan yrittäjien leväperäisyydestä, mutta koska itse opiskelen alaa, en taida viitsiä. Se olisi vähän kuin omiensa puukottamista.
Mystiset muriaaniwoffelit Annalassa kuitenkin piristivät kummasti. Vohveleiden äärellä oli taas mukava juoruta ja antaa ajatusten hetken levätä rassaavista asioista. Kuten epämiellyttävä yhtälö käsiin laukeava kone ja päällepainava asiakasprojekti sekä lähestyvä hahmokirjoituksen deadline. Mihin minä konetta tarvitsisin? Muriaaniwoffeleita tuetaan! Siljalan läskipäivien herkkukrapulatuote. Me likes.
Yhtään ei huvittanut mennä balettitunnille. Aurinko paistoi niin lämpimästi ja kirkkaasti, että mieli teki vain rahjustaa bussiin ja käpertyä penkkiin nauttimaan helottavasta lämmöstä. Jotenkin onnistuin kuitenkin raahaamaan itseni Sampolaan ja tunnille. Ehkä minua jännitti sekin, että viimeksi ryhmä jäi hyvin etäiseksi eikä kukaan edes tervehtinyt minua. Tällä kertaa juttelin itse muille, vaikka he eivät olisi vastanneetkaan. Itse tunti sujui hyvin. Viime kerralla minua on siis jännittänyt aivan turkasesti, ilmeisesti, sillä sarjat olivat pääosin samoja. Rakastuin aivan täysin hitaaseen, ylvääseen temps liéhen, jolla harjoitimme sitkeyttä, voimaa, ryhtiä, tasapainoa, kestävyyttä... kaikkea. Jokin vain naksahti, kun tajusin, että näinhän se menee ja näin minun pitää tämä tehdä, jotta tästä on minulle mahdollisimman paljon hyötyä. Todettakoon, että hypätä minä en enää osaa, vaikka se aikanaan oli yksi vahvuuksiani. Ehkä se vielä tästä.
Tunnin jälkeen jäin taas suihkuun ja tanssahtelin itsekseni tyhjässä pukuhuoneessa. Osasikin olla kevyt ja ilmava olo! Minä jopa venyttelin - hyvä, minä! En jaksa kiirehtiä pukuhuoneesta niin kauheaa vauhtia, kun minulla kerran ei ole mikään kiire. Kunhan vain ehdin kuudeksi Vuoltsulle tanssimaan.
Kiireettömyydessäni päätin nauttia kauniista syysiltapäivästä ja oikaista pitemmän kautta Sorsapuiston poikki. Aurinko paistoi viistosti puiden latvoihin, tuuli tiputteli lehtiä puista ja kaikki oli seesteistä ja rauhallista. Haahuilin puiston poikki, kiertelin pienempiä polkuja ja ihailin syksyä. Pitäisi joskus ottaa kamera mukaan aurinkoisena syyspäivänä Sorsapuistoon ja valokuvata oikein rauhassa. Tulisi kauniita kuvia.
Tuostahan pääsee kätevästi, menenpäs sieltä. Ja missäs helkutissa minä nyt olen?! Niin, ne kuulusat oikoreitit. Olin jossain pitkällä Tullintorin takana radan vieressä ja jouduin kävelemään keskeneräistä kävelytietä (kai se oli kävelytie...) asemalle. Rautatien vanhat tiilirakennukset näyttivät kovin uhkaavilta ja olin aivan varma, että joku tulee huomauttamaan asiattomasta oleskelusta tai muusta. Selvisin kuitenkin asemalle ja pääsin uudesta asematunnelista läpi Hämeenkadulle. Huh! Olin nimenomaan yrittänyt välttää Hämeenkatua ja oikaista ortodoksikirkon ohi suoraan linja-autoaseman viereen Vuoltsulle, mutta ei se sitten mennytkään ihan niin. Kävelin Koskikeskukselle taas jotain pikkukatuja pitkin ja totesin, että oho, eksyin jo toistamiseen samalla matkalla. Aurinko paistoi jo niin alhaalta, etten oikeastaan nähnyt eteeni edes aurinkolasit päässä. Loppujen lopuksi päädyin kuin päädyinkin Vuoltsulle.
Ilokseni törmäsin heti uusiin ihmisiin - ja uusiin miehiin. Ehei, ei miehiin pariutumismielessä vaan tanssimielessä. Tampereen harvat miehet lisääntyvät, jes! En edelleenkään kykene käsittämään Helsingin ylitarjontaa miehistä. Meille voi lähettää pari oikein mielellään... Atroa odotellessamme ja yleisesti hälpättäessämme ehdin kiskaista laukussa rähjääntyneen banaanin nassuun, jottei ihan tyhjällä vatsalla tarvitsisi tanssia. Siinä ohessa tutustuin uudestaan aikaisemmin irkkua kanssani tanssineeseen tyttöön ja tämän mukanaan raahaamiin nuorukaisiin. Oli mukavaa vain jutustella ihmisten kanssa. Tuli siinä vielä venyteltyä vähän lisää, keskusteltua burlesque-bileistä, puolialastomista miehistä, vanhoista käsialoista ja keskiaikaisista saunavuoroista pesettäjineen. Jotenkin alan kotiutua tuohon porukkaan melko hyvin. ;)
Tanssiminen tuntui taas mukavalta. Olin vain hyvällä tuulella, ja vaikka italialaisista tansseista on jäänyt minulle aina kaukainen, pelottava ja vaikea kuva, ei se nyt niin kamalaa ollutkaan. En kyllä muista sen italialaisen nimeä, mutta kiva oli. Toistuvissa tervehdyksissä jo baletista uupuneet pakaralihakseni olivat täysin valmiit heittämään hiiteen hitauden ja arvokkuuden, mutta nätisti hymyillen onnistuin vielä punnaamaan ne läpi. Tuolloin ymmärsin hyvin serkkuani, joka ei ollut päästä wienervalssissa ylös polviasennostaan. Pivalla liiteleminen oli täydellinen jatkumo muutenkin liidokkaaseen iltapäivääni.
Pavanen (Quadran pavane? - ei voi muistaa) jälkeen me uudet saimme katsella, kun muut koikkelehtivat taidokkaasti galliardea. Sitä kun ei meille kannattanut opettaa vielä. No, se näytti niin hauskalta, että liityin mukaan, kun keksin, mikä oli tämän omituisen loikkimisen nimi ja henki. Ei ehkä se viehättävin galliarde, jolla kaikki nuoret herrat hurmattaisiin, mutta ei yhtään pällimpi ensimmäisekseni, sanoisin. Hauskaa ainakin oli. Ihan vähän saattoi vivahtaa irlantilaiseen päin, mutta vain vähän. Yritin katsoa, mitä muut tekevät, jotten olisi ihan irkuksi heittänyt. Hämmästyttävän lähellä ovat toisiaan.
Pari almainea tuli myös tanssittua, taisivat olla Old ja Queen's. Hämmästyin, miten voimakkaasti ja selkeästi liikkeen tunsi musiikista. Oli hauskaa kuunnella takaansa sivistynyttä ladyn ja herran parisuhdekriisiä. Omakin herrani yritti koko ajan sekoittaa minua askelissa laukomalla aina väliin hervottomia kommentteja hillityn hallituin äänenpainoin. Reilu osa tanssista meni vain naurun pidättelemiseen ja askeleissa pysymiseen edes ei niin ylväästi.
Hyvillä mielin lähdin vähän ennen loppua harppomaan bussille, jottei tarvitsisi odottaa pimeässä kaupungissa tuntia ennen seuraavaa vuoroa. Bussissa sain käpertyä pehmeälle penkille ja nauttia bussin lämmöstä. Olisin voinut tyytyväisyyttäni nukahtaa autoon ja huristella päätepysäkille asti.
Valssasin pysäkiltä kotiin alamäkeen. Tuntui, että koko ilta ja iltapäivä olisivat olleet vain italialaista liihottamista. Ensin balettia, sitten historiallissa se jokin italialainen. Sulaan sopuun sekoitin pivat ja valssiaskelet liihotellessani kotiin kasseineni. Mitä väliä, vaikka ihmiset katsoisivatkin kummissaan katulamppujen valokeilasta toiseen tanssivaa tyttöä? Minua vain hymyilytti.
Kotona odotti lämmin tunnelmavalaistus, takkatuli, kynttilöitä, lämpimiä litukoita ja sauna. Ei valittamista. En ollut uskoa sitä todeksi. Kellahdin saunan jälkilöylyihin ja mietin, miten hyvältä sauna osasi tuntuakaan. Saunasta ei puuttunut kuin kynttilä, mutta olin liian tyytyväinen ja raukea vaivautuakseni sellaisen hakemaan ja sytyttämään. Mikä nautinnollinen päivä. Ei haitannut yhtään, vaikka Kelassa oltiinkin hankalia. Sillä ei ollut mitään tekemistä tämän maailman kanssa.
Yritin koko aamupäivän soitella Kelaan pimahtamispisteessä olevasta koneestani. Tarvitsisin lausunnon joko huollosta tai uudesta apuvälineestä, mutta ehei, eihän siellä kukaan vastannut. Olin jo viime viikolla soitellut pitkin viikkoa, mutta tavoittelemani henkilö ei ollut paikalla. Olin jättänyt soittopyynnönkin, mutta siihen ei vastattu. Pärrättyäni läpi kaikki perisuomalaiset kirosanat vihdoin ja viimein puheluni ohjautui suorasta numerosta edes keskukseen, jossa todettiin, ettei tavoittelemani henkilö ole tavoitettavissa juuri nyt. Jätin taas soittopyynnön. Reilun vartin päästä herra soitti minulle vain kertoakseen, että minun pitäisi vielä kone asiantuntijan arvioitavaksi, ennen kuin mitään päätöstä voitaisiin tehdä. No, tämän asiantuntijan yritysnumerossa vastaa ystävällinen nauha: "Olemme seuraavan kerran tavoitettavissa 6. elokuuta." Hmm? Kiva. Tähän voisi kirjoittaa pitkän saarnan yrittäjien leväperäisyydestä, mutta koska itse opiskelen alaa, en taida viitsiä. Se olisi vähän kuin omiensa puukottamista.
Mystiset muriaaniwoffelit Annalassa kuitenkin piristivät kummasti. Vohveleiden äärellä oli taas mukava juoruta ja antaa ajatusten hetken levätä rassaavista asioista. Kuten epämiellyttävä yhtälö käsiin laukeava kone ja päällepainava asiakasprojekti sekä lähestyvä hahmokirjoituksen deadline. Mihin minä konetta tarvitsisin? Muriaaniwoffeleita tuetaan! Siljalan läskipäivien herkkukrapulatuote. Me likes.
Yhtään ei huvittanut mennä balettitunnille. Aurinko paistoi niin lämpimästi ja kirkkaasti, että mieli teki vain rahjustaa bussiin ja käpertyä penkkiin nauttimaan helottavasta lämmöstä. Jotenkin onnistuin kuitenkin raahaamaan itseni Sampolaan ja tunnille. Ehkä minua jännitti sekin, että viimeksi ryhmä jäi hyvin etäiseksi eikä kukaan edes tervehtinyt minua. Tällä kertaa juttelin itse muille, vaikka he eivät olisi vastanneetkaan. Itse tunti sujui hyvin. Viime kerralla minua on siis jännittänyt aivan turkasesti, ilmeisesti, sillä sarjat olivat pääosin samoja. Rakastuin aivan täysin hitaaseen, ylvääseen temps liéhen, jolla harjoitimme sitkeyttä, voimaa, ryhtiä, tasapainoa, kestävyyttä... kaikkea. Jokin vain naksahti, kun tajusin, että näinhän se menee ja näin minun pitää tämä tehdä, jotta tästä on minulle mahdollisimman paljon hyötyä. Todettakoon, että hypätä minä en enää osaa, vaikka se aikanaan oli yksi vahvuuksiani. Ehkä se vielä tästä.
Tunnin jälkeen jäin taas suihkuun ja tanssahtelin itsekseni tyhjässä pukuhuoneessa. Osasikin olla kevyt ja ilmava olo! Minä jopa venyttelin - hyvä, minä! En jaksa kiirehtiä pukuhuoneesta niin kauheaa vauhtia, kun minulla kerran ei ole mikään kiire. Kunhan vain ehdin kuudeksi Vuoltsulle tanssimaan.
Kiireettömyydessäni päätin nauttia kauniista syysiltapäivästä ja oikaista pitemmän kautta Sorsapuiston poikki. Aurinko paistoi viistosti puiden latvoihin, tuuli tiputteli lehtiä puista ja kaikki oli seesteistä ja rauhallista. Haahuilin puiston poikki, kiertelin pienempiä polkuja ja ihailin syksyä. Pitäisi joskus ottaa kamera mukaan aurinkoisena syyspäivänä Sorsapuistoon ja valokuvata oikein rauhassa. Tulisi kauniita kuvia.
Tuostahan pääsee kätevästi, menenpäs sieltä. Ja missäs helkutissa minä nyt olen?! Niin, ne kuulusat oikoreitit. Olin jossain pitkällä Tullintorin takana radan vieressä ja jouduin kävelemään keskeneräistä kävelytietä (kai se oli kävelytie...) asemalle. Rautatien vanhat tiilirakennukset näyttivät kovin uhkaavilta ja olin aivan varma, että joku tulee huomauttamaan asiattomasta oleskelusta tai muusta. Selvisin kuitenkin asemalle ja pääsin uudesta asematunnelista läpi Hämeenkadulle. Huh! Olin nimenomaan yrittänyt välttää Hämeenkatua ja oikaista ortodoksikirkon ohi suoraan linja-autoaseman viereen Vuoltsulle, mutta ei se sitten mennytkään ihan niin. Kävelin Koskikeskukselle taas jotain pikkukatuja pitkin ja totesin, että oho, eksyin jo toistamiseen samalla matkalla. Aurinko paistoi jo niin alhaalta, etten oikeastaan nähnyt eteeni edes aurinkolasit päässä. Loppujen lopuksi päädyin kuin päädyinkin Vuoltsulle.
Ilokseni törmäsin heti uusiin ihmisiin - ja uusiin miehiin. Ehei, ei miehiin pariutumismielessä vaan tanssimielessä. Tampereen harvat miehet lisääntyvät, jes! En edelleenkään kykene käsittämään Helsingin ylitarjontaa miehistä. Meille voi lähettää pari oikein mielellään... Atroa odotellessamme ja yleisesti hälpättäessämme ehdin kiskaista laukussa rähjääntyneen banaanin nassuun, jottei ihan tyhjällä vatsalla tarvitsisi tanssia. Siinä ohessa tutustuin uudestaan aikaisemmin irkkua kanssani tanssineeseen tyttöön ja tämän mukanaan raahaamiin nuorukaisiin. Oli mukavaa vain jutustella ihmisten kanssa. Tuli siinä vielä venyteltyä vähän lisää, keskusteltua burlesque-bileistä, puolialastomista miehistä, vanhoista käsialoista ja keskiaikaisista saunavuoroista pesettäjineen. Jotenkin alan kotiutua tuohon porukkaan melko hyvin. ;)
Tanssiminen tuntui taas mukavalta. Olin vain hyvällä tuulella, ja vaikka italialaisista tansseista on jäänyt minulle aina kaukainen, pelottava ja vaikea kuva, ei se nyt niin kamalaa ollutkaan. En kyllä muista sen italialaisen nimeä, mutta kiva oli. Toistuvissa tervehdyksissä jo baletista uupuneet pakaralihakseni olivat täysin valmiit heittämään hiiteen hitauden ja arvokkuuden, mutta nätisti hymyillen onnistuin vielä punnaamaan ne läpi. Tuolloin ymmärsin hyvin serkkuani, joka ei ollut päästä wienervalssissa ylös polviasennostaan. Pivalla liiteleminen oli täydellinen jatkumo muutenkin liidokkaaseen iltapäivääni.
Pavanen (Quadran pavane? - ei voi muistaa) jälkeen me uudet saimme katsella, kun muut koikkelehtivat taidokkaasti galliardea. Sitä kun ei meille kannattanut opettaa vielä. No, se näytti niin hauskalta, että liityin mukaan, kun keksin, mikä oli tämän omituisen loikkimisen nimi ja henki. Ei ehkä se viehättävin galliarde, jolla kaikki nuoret herrat hurmattaisiin, mutta ei yhtään pällimpi ensimmäisekseni, sanoisin. Hauskaa ainakin oli. Ihan vähän saattoi vivahtaa irlantilaiseen päin, mutta vain vähän. Yritin katsoa, mitä muut tekevät, jotten olisi ihan irkuksi heittänyt. Hämmästyttävän lähellä ovat toisiaan.
Pari almainea tuli myös tanssittua, taisivat olla Old ja Queen's. Hämmästyin, miten voimakkaasti ja selkeästi liikkeen tunsi musiikista. Oli hauskaa kuunnella takaansa sivistynyttä ladyn ja herran parisuhdekriisiä. Omakin herrani yritti koko ajan sekoittaa minua askelissa laukomalla aina väliin hervottomia kommentteja hillityn hallituin äänenpainoin. Reilu osa tanssista meni vain naurun pidättelemiseen ja askeleissa pysymiseen edes ei niin ylväästi.
Hyvillä mielin lähdin vähän ennen loppua harppomaan bussille, jottei tarvitsisi odottaa pimeässä kaupungissa tuntia ennen seuraavaa vuoroa. Bussissa sain käpertyä pehmeälle penkille ja nauttia bussin lämmöstä. Olisin voinut tyytyväisyyttäni nukahtaa autoon ja huristella päätepysäkille asti.
Valssasin pysäkiltä kotiin alamäkeen. Tuntui, että koko ilta ja iltapäivä olisivat olleet vain italialaista liihottamista. Ensin balettia, sitten historiallissa se jokin italialainen. Sulaan sopuun sekoitin pivat ja valssiaskelet liihotellessani kotiin kasseineni. Mitä väliä, vaikka ihmiset katsoisivatkin kummissaan katulamppujen valokeilasta toiseen tanssivaa tyttöä? Minua vain hymyilytti.
Kotona odotti lämmin tunnelmavalaistus, takkatuli, kynttilöitä, lämpimiä litukoita ja sauna. Ei valittamista. En ollut uskoa sitä todeksi. Kellahdin saunan jälkilöylyihin ja mietin, miten hyvältä sauna osasi tuntuakaan. Saunasta ei puuttunut kuin kynttilä, mutta olin liian tyytyväinen ja raukea vaivautuakseni sellaisen hakemaan ja sytyttämään. Mikä nautinnollinen päivä. Ei haitannut yhtään, vaikka Kelassa oltiinkin hankalia. Sillä ei ollut mitään tekemistä tämän maailman kanssa.
sunnuntaina 13. syyskuuta 2009
Velvollisuuksia
Joskus sitä vain kuulee äidin äänestä, että tällä kertaa on pysyttävä kotona, kun tulee vieraita eli tätejä sukuloimaan. Tällä kertaa katsoin parhaaksi totella ja olla hyvä tytär, sen verran usein olen viime aikoina puuttunut kahvipöydästä ja muista perheriennoista. Onhan minulla toki koulutöitäkin, joten tuskin muutenkaan pääsisin tanssimaan huomenna (tänään). Turhauttaa se silti. Tekisi mieleni potkia seiniä. Enkö voisi vedota velvollisuuteeni säilyttää suomalaisten kansantanssien perinne ja pelastaa se kulttuuriselta katoamiselta? En usko, että minua kuunneltaisiin. "Tyttö on päästänsä sekaisin", toteaisivat he ja iskisivät eteeni uuden kupin kahvia.
Jos jotain hyvää huomisesta pitää keksiä, niin Tuna tulee myös jakamaan kärsimykseni kahvipöydässä ja helpottamaan taakkaani syödä pellillinen mustikkapullia, joista en edes pidä. Lisäksi ainoa tanssia ymmärtävä lähisukulaiseni (tätini, sanoinhan, että tänne tulee tätejä) asettuu myös kahvin ja pullan äärelle, joten ehkä tilaisuus ei ole täysin tuhoon tuomittu. Hyvässä lykyssä voin jopa onnistua keskustelemaan hänen kanssaan ideasta, että hän opettaisi minulle vähän argentiinalaisen tangon perusteita, kun kerran sitä on itse harrastanut pitkään ja joskus muinoin minuakin hieman tanssitti. Tosin hän on varmaan työnsä puolesta niin kiireinen, ettei hänellä ole aikaa. Muutenkin on vaikea sovittaa yhteen kahden kiireisen ihmisen aikatauluja.
Muut sukulaiseni kun lähinnä naureskelevat harrastukselleni tai kuittaavat sen olankohautuksella niin kauan, kunnes siitä on jotain harmia heille eli en sen vuoksi istu kuuntelemassa puuduttavia juoruja minulle tuntemattoman naapurintädin uudesta tukasta ja olen näin loukannut heitä. Ihmiset ovat hankalia ja kummallisia... Muutenkin suhtautuminen tanssiharrastukseeni on suvun kesken vähän sellainen "antaa tytön tanssia, jos siitä tulee sille hyvä mieli, mutta eihän siitä mitään tule". Jaapa jaa, ajatelkoot, mitä lystäävät.
Heh, sain Tunalta etukäteisnimipäivälahjaksi Dirty Dancing -DVD:n. Mitenköhän tähän pitäisi suhtautua? ;) Se pikku pirulainen...!
Jos jotain hyvää huomisesta pitää keksiä, niin Tuna tulee myös jakamaan kärsimykseni kahvipöydässä ja helpottamaan taakkaani syödä pellillinen mustikkapullia, joista en edes pidä. Lisäksi ainoa tanssia ymmärtävä lähisukulaiseni (tätini, sanoinhan, että tänne tulee tätejä) asettuu myös kahvin ja pullan äärelle, joten ehkä tilaisuus ei ole täysin tuhoon tuomittu. Hyvässä lykyssä voin jopa onnistua keskustelemaan hänen kanssaan ideasta, että hän opettaisi minulle vähän argentiinalaisen tangon perusteita, kun kerran sitä on itse harrastanut pitkään ja joskus muinoin minuakin hieman tanssitti. Tosin hän on varmaan työnsä puolesta niin kiireinen, ettei hänellä ole aikaa. Muutenkin on vaikea sovittaa yhteen kahden kiireisen ihmisen aikatauluja.
Muut sukulaiseni kun lähinnä naureskelevat harrastukselleni tai kuittaavat sen olankohautuksella niin kauan, kunnes siitä on jotain harmia heille eli en sen vuoksi istu kuuntelemassa puuduttavia juoruja minulle tuntemattoman naapurintädin uudesta tukasta ja olen näin loukannut heitä. Ihmiset ovat hankalia ja kummallisia... Muutenkin suhtautuminen tanssiharrastukseeni on suvun kesken vähän sellainen "antaa tytön tanssia, jos siitä tulee sille hyvä mieli, mutta eihän siitä mitään tule". Jaapa jaa, ajatelkoot, mitä lystäävät.
Heh, sain Tunalta etukäteisnimipäivälahjaksi Dirty Dancing -DVD:n. Mitenköhän tähän pitäisi suhtautua? ;) Se pikku pirulainen...!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
.JPG)
Tekstit
