Järjestystä kaaokseen

Lilithea tulostaa kevätkalenteria ja miettii, mikä tässä tulostimessa muka nyt on vialla. Ennen se on toiminut melko moitteettomasti ollakseen tulostin. Nyt ei pihaustakaan. Ehem, Lilithea on taas näköjään vähän nainen: johto seinään ja johan toimii!

Pitäisi selvästi viritellä johtoviidakko pöydän alle. Tällä hetkellä kun vain välttämättömimmät piuhat ja nippelit ovat kytkettyinä, jotta saan leppoisasti viettää joulunaikaa. Komentokeskukseni pitäisi kuitenkin laittaa kuntoon, kun kerran järjestystä huoneessani vaihdoin. En vain millään jaksaisi kontata pöydän alla ja arvailla, mikä letku kuuluu mihinkin värkkin.

Pehmeä, keinahteleva lattarimusiikkikin unettaa niin mukavasti, ettei kylmä lattia millään houkuttelisi. Kai se nyt vain täytyy ottaa itseään niskasta kiinni ja pistää lasimaalaustarvikkeet kaappiin ja luoda jonkinlainen järjestys työpöydälle. Saisi sitten häiriöttä työskennellä ilman mitään turhia tilpehöörejä nenän edessä.

Mummullekin lupasin tänään mennä yöksi. Toisaalta huvittaisi jäädä vain kotiin katsomaan Dirty Dancing, Chorus Line tai jokin muu kamalia tanssitrikoita esittelevä elokuva. Se on nyt selvästi se jouluveltostuminen, kun ei millään jaksaisi eväänsäkään liikauttaa tehdäkseen mitään hyödyllistä.

Kevätkauden suunnitelmia

Taas on se aika vuodesta, kun kaikki alkaa alusta. Syksy luisui kovaa vauhtia alamäkeä, mitä kouluun tuli. Yleinen väsymys ja voimattomuus koulun edessä oli monesti taittaa tahtoni enää jatkaa koko taivalta. Nyt siitäkin suosta on selvitty. Osa totaalisesta burn-outista oli ihan omaa syytäni - mitäs lähdin järjestämään Opera School of Artsin neljättä peliä, joka pelinjohdon uupumuksen vuoksi jäi myös pelisarjan toistaiseksi viimeiseksi osaksi. Kaiken tämän hullunmyllyn keskellä minut piti järjissään ehkä vähän liiankin rajuksi yltynyt tanssiharrastus (9h/vko pahimmillaan). Tanssikauttani tosin pirstoivat useat sairastelut ja muut telomiset, mitä nyt kohelluksillani onnistuin aiheuttamaan.

Oman jaksamiseni vuoksi oli koulusta pakko ottaa vähän lomaa. Koko kevättä en kykenisi istumaan takamuksellani ja ihmettelemään maailmanmenoa. Sitä menoa alkaisin vain vihata itseäni. Niinpä päätin käyttää ajan hyödyksi ja suunnata suorittamaan työharjoitteluani. Tuossa joulua edeltävänä maanantaina kävinkin allekirjoittamassa 8 kk:n määräaikaisen työsopimuksen viimekesäisen työnantajani kanssa. Viiden kuukauden palkaton harjoittelu muuttui siinä hetkessä palkalliseksi 8 kuukauden työsuhteeksi. Arvata saattaa, että muutamat tanssiaskelet tuli Hämeensillalla lumisateessa otettua, kun laukussa kyseinen sopimus lämmitti.

Odotan harjoittelua innolla. Pääsen oikeasti tekemään sitä, mihin minua on koulutettu. Ennen kaikkea pääsen pois koulusta, vaikka se naurettavalta kuulostaakin. Se stressaava ilmapiiri vain repii hermoni riekaleiksi. Se minut syksyn aikana sänkyynkin kaatoi useaan otteeseen. Ehkä pieni hengähdystauko on vain paikallaan. Työaika on säännöllinen päivästä toiseen, töitä ei (toivottavasti) tarvitse tuoda kotiin ja loppupäivä on oikeasti vapaata, omaa aikaani. Lisäksi minusta on oikeasti hyötyä jollekulle ja pääsen työskentelemään minua kiinnostavien tehtävien parissa. Harjoittelun oppimistehtävääni vielä hahmottelen, mutta uskon sen jotenkin liittyvän tietojärjestelmiin, etenkin MS Dynamics AX:iin. Osaisinpa ohjelmoida! Voisin päästä tekemään jotain todella mielenkiintoista... Mutta näillä taidoilla on tyydyttävä hoitamaan taloushallinnon ja markkinoinnin avustavia tehtäviä.

Ensi kevään ajattelin omistaa töiden ohella tanssimiselle. Kun kerrankin minulla on edessäni kevät, jolloin ei ole mitään suurempia projekteja työn alla, ei koulusta aiheutuvia vapaa-ajan rasitteita tai stressiä... Kaiken järjen mukaan minä olen vapaa tanssimaan vaikka kaikki illat, jos minusta siltä tuntuu ja aamulla jaksan töihin virkeänä lähteä. Ehkä minun pitää kuitenkin tehdä muutakin. Enhän minä voi noin vain kaikkia kavereitani unohtaa. Kaipaan höyryviä kaakao- ja teehetkiä, elokuvailtoja ja sen sellaista rentoa yhdessäoloa, Siljalan läskipäiviä.

Syksyn lavatanssikurssin ja ehkä vähän historiallistenkin tanssien kautta olen päässyt perinteisten seuratanssien maailmaan. Ennen olen tanssinut vain selkeästi esiintymistä varten: balettia, irkkua... Ne ovat aina tähdänneet esiintymiseen. Tänä syksynä opin, miten tanssiminen voi olla myös osa silkkaa yhdessäoloa ja hauskanpitoa ilman mitään paineita esiintymisestä. Ei minulla ole mitään esiintymistä vastaan, olisinhan tahtonut irkusta kilpailemaankin Nordic Feisiin, mutta ei tullut lähdettyä, kun ei opettaja missään vaiheessa edes väläyttänyt moista mahdollisuutta tai maininnut tunneilla edes kyseistä tapahtumaa. Olisihan aktiivisempi esiintyminen ja kisaaminenkin ihan mielenkiintoista ja jännittävää, mutta se voisi helposti muuttua turhan veriseksi meiningiksi minun makuuni. Tai sehän nimenomaan olisi minun makuuni - olenhan voimakkaasti kilpailuorientoitunut ja kunnianhimoinen - mutta juuri siksi en tahdo itseäni siihen enää nykyisin päästääkään. (Tuna on viisas ihminen, kun on tämän jo ammoisina vuosina ymmärtänyt.) Mieluummin nautin muiden tanssiharrastajien seurasta ilman mitään kilpakumppaniasetelmaa. Etenkin historiallisten kautta olen päässyt mukaan mukavaan porukkaan, tavannut harrastajia ympäri maan, tutustunut uusiin ihmisiin ja saanut tanssiaisissa tanssia ihan vain tanssimisen ilosta, viettänyt hauskaa iltaa.

Olen hieman kahden vaiheilla, jatkanko balettia vielä keväällä. En ehtinyt syyskaudella käydä kovin monella tunnilla. Ei sillä, ettenkö vielä pysyisi muiden mukana, sen verran on vielä jäänteitä lihasmuistissa, että sarjat sujuvat mukavasti, mutta jokin vain mättää. Voin varmaan hyvin vedota siihenkin, että ajankohta on vähän kehno ma klo 16-17, jos pääsen töistä vasta neljältä. Sitä paitsi mielenkiintoni on nyt kohdistunut aivan uuteen suuntaan, kiitos syksyn lavatanssien. En ole koskaan ollut kaksinen vietävä, koska olen omapäinen, tottunut tanssimaan itsekseni ja parinkin kanssa viemään, kun ei ole ollut osaavaa paria. Syksyllä vähän hävettikin, kun en osannutkaan seurata vientiä tuosta noin vain, ja kun jatkuvasti syötettiin uusia asioita opittavaksi, sitähän oltiin välillä aivan jalat solmussa. Pitäisi vain oppia kuuntelemaan ja nöyrtyä vietäväksi. Olen taas liikaa katsellut, kuinka kauniilta kaksi ihmistä näyttää, kun he liikkuvat ja tanssivat saumattomasti yhteen, ja tahtoisin vielä joskus oppia tuon taidon. Se vaatii harjoittelua, mutta harjoittelustahan minä pidän, vaikka välillä kaikki pitäisikin osata nyt heti, tässä ja nyt, mielellään täydellisesti.

Niinpä olenkin nyt kuin lapsi jouluisessa karkkikaupassa, kun kokoan kalenteriani ensi kaudelle. Mitä minä tahtoisin oppia tanssimaan? Kuinka paljon voin tanssia? Mieleni tekisi kokeilla lavalattareita, mutta vähän arastelen ajatusta lattareista. Lattarithan ovat sellaisia vaikeita tansseja näyttäville tanssijoille, mutta minä olen vain tällainen tallukka. En edes mikään kovin hyvä tanssija... mutta aina voi treenata. Samoin kiinnostaisivat kyllä ne vakiommatkin tanssit, etenkin valssi, foksi ja tango. Nyt taas jännittää kovasti mennä uudelle tanssikoululle ja aloittaa aivan uusia lajeja. En tahtoisi mennä yksin, mutta en ole ainakaan vielä saanut ketään innostumaan mukaan. Nyt täytyy vain katsella, miten tämä kevät asettuu, ottaa itseä niskasta kiinni ja potkia tunneille. Eihän sitä vielä tiedä, vaikka kevään lopussa cha-chailisin ympäriinsä tai pistelisin liukuen menemään hidasta valssia. Katsotaan, katsotaan...

Pienet piparilla

Koomailin tänään iltapäivän puolelle. En malttanut nousta sängystä ihanien tanssiaisunien parista, kun ikkunasta vilkkui vain synkkä, harmaa taivas ja ikkunassa roikkuva jouluvalo hohti niin pehmeästi valoa uneni ylle. Makoisasti kaivauduin vain syvemmälle peiton alle ja nautin Villanellasta kauniisti valaistussa salissa.

Kun viimein sain itseni kammettua jalkeille, en ehtinyt kaukaakaan asioitani toimitella, kun ovelta kuului jo rytmikästä koputusta. Neppari kavereineen killitti siellä koulureput selässä. Päädyimme pöydän ääreen juomaan lämmintä mustaviinimarjamehua ja nakertamaan pipareita. Sain esitellä myös tanssiaispukuni, joka herätti pienissä tytöissä kovasti kiljahduksia. Jotenkin arvasin, että vannealushame todellakin ruokkii mielikuvitusta, ja huomasin pian kahden pienen otuksen pyörivän helmojeni alla. "Maja!" kuului kikattelua, kun kaksikko kisasi kontillansa jalkojeni ympärillä kuin kaksi villiä koiranpentua. Onneksi piparipurkki pöydällä veti pieniä puoleensa ja pääsin helma-asukeistani eroon vikkelästi, kun kehotin käymään pöytään.

Olipa taas hauska kuunnella, millaista on olla ala-asteella. Ainaista kinastelua keinuista, uhittelua, leikkimielistä mittelemistä, tyhmiä opettajia... Nepparikin ylpeili, miten oli höykyyttänyt seiskaluokkalaista poikaa, joka "melkein sai turpiinsa". Ihan hyvin kaverinsa keinumisvuoroa puolustaneelta 10-vuotiaalta tytöltä. Taitaa Neppari muutenkin olla vähän raisumpi tyttölapsi.

Muuten tässä onkin päivä sujunut kouluhommien parissa. Olen naputellut sähköposteja, yrittänyt järjestellä aikatauluja ja listannut kysymyksiä henkilöstöhallinnon/laatujärjestelmien raporttia varten Rajattoman joululauluja kuunnellen. Nyt alan pikkuhiljaa pakata viikonlopun Jokilahtea varten. Siitä tulee jännittävä ja haikea peli. Pitää vain muistaa ottaa tarpeeksi lämmintä vaatetta ylle, ettei tule metsänpohjalla kylmä. Huomenissa onkin sitten startti kohti Jyväskylää iki-ihanaisen pj:n kyydissä. En malta odottaa! Kun nyt vain saisi ensin nämä koulujutut sellaiseen kuntoon, ettei tarvitse viikonlopun aikana niitä stressata.

Pyörähtelyä tanssilattialla

Eilen tein ensimmäisen retkeni seuratanssien maailmaan. Kun yläasteaikainen kaveri huuteli vienosti Facebookissa, että parin tarvitsisi kurssille, niin kiltistihän minä heti ilmoittauduin vapaaehtoiseksi. Oli se aika jännää tanssia teekkarilauman keskellä, suorastaan pelottavaa. Tuli nähtyä myös lukiotuttuja, ja olin riemastuneesti yllättynyt, että Jani-setäkin oli päässyt tanssiparketin makuun.

Oikeastaan ensimmäistä kertaa tanssin kunnolla parin (miehen) kanssa. Onhan niitä satunnaisia ja hyvin harvinaisia lyhyitä tanssahduksia ollut, mutta ei sitä oikein tanssimiseksi voi sanoa. Varsinkin, kun yleensä minun kohdalleni osuvat ne tahvot, jotka eivät osaa viedä ja joilla ei ole mitään käsitystä edes valssin nousuista ja laskuista. Nyt sain vain nauttia osaavasta parista ja yrittää itse liidellä mukana parhaani mukaan.

Mutta... mitä tuli opittua?

1. Miehistä voi tanssikurssilla olla ylitarjontaa.
Maailman kahdeksas ihme voi olla totta, ja olen siitä iloinen, vaikkei olekaan kiva, että joku jää ilman paria, kun kyse on paritansseista.

2. Valssia voi tanssia koskematta lattiaan.
Kyllä ja vau. Viime viikolla oli tanssittu valssia, ja tällä kertaa sitä pisteltiin lämmittelyksi. Minua tietenkin stressasi, kun en ollut viime viikolla mukana enkä tiennyt, mitä kaikkea valssista oli opeteltu... ja minä kun en ole koskaan varsinaisesti opetellut valssia. Se vain tulee jostakin. Turhaahan minä huolehdin. Pyörimme vauhdilla - lähinnä oikeaan, koska vasempani paljastui ruostuneeksi - ja valssasimme reippaasti ympäri salia. Hyvä, että varpaani edes ehtivät koskea maata. Ja kerran en ehtinyt tuntea kuin hipaisun päkiäni alla, kun minut oli jo käännetty ympäri. Jännä tunne astua tyhjän päälle.

3. Kilpatanssijan kanssa on mukava tanssia.
Kaikki tuntuvat aina parjaavan, että kilpatanssijan kanssa tanssiminen on vähän sama kuin ravurilla ratsastaisi: aina menossa kauhealla vauhdilla, liian jäykkää ja raju vienti. Ja kikkaran kakkarat! Minä ainakin nautin vetävästä askelesta ja jatkuvasti liikkuvasta tanssista, hyvästä ryhdistä ja "tanssitajusta". Tanssia ei ole tehty nyhvättäväksi.

4. Fox on hölmö tanssi.
Meillä oli paljon pohdintaa kyseisen tanssin omituisesta luonteesta. Tuntui hölmöltä tanssilta.

5. Sijoiltaan olevalla nilkalla voi tanssia.
Koko kaksituntisen ajan oikeaa nilkkaani korvensi ja akillesjänne oli todella kipeä. Olen niin tottunut siihen, että aina jokin paikka kipuilee, etten kiinnittänyt siihen huomiota - varmaan vain rasittunut, ei muuta! Loppupuolella kaksituntista kipu alkoi kuitenkin käydä sen verran kovaksi, että tanssiminen oli hankalaa. Tunnin päätteeksi en olisi edes tahtonut kävellä. Painelinpa silti vielä pitkin Hervantaa ja kun pääsin kotiin, nappasin saman tien ideaalisiteen ja rullailin koiven pakettiin. Ei helpottanut. Vetäessäni villasukkaa jalasta, kun olin menossa nukkumaan, nilkka venyi, kuului muheva runahdus ja tunsin, miten kolme eri osaa loksahti kohdalleen nilkassani. Kipu katosi saman tien. Koko tilanne oli aikas hämmentävä. Minä vain otin sukan pois! Fiksu tyttö sitten tanssi kaksi tuntia sijoiltaan olleella nilkalla, oikein nerokasta. Että minä olen tyhmä... Jos jalkaan sattuu, se yleensä viestii siitä, että siinä on jotain vikaa. Voisi joskus pysähtyä kuuntelemaan ja ennen kaikkea ajattelemaan eikä vain painaa eteenpäin "no, ei siinä nyt kuitenkaan mitään ole" -asenteella.

6. Ei saa olla jäärä.
Niin. Minähän en siis yhtään ole jäärä, mutta minä sanon, minne mennään... ei kun, ei. Olen tanssinut liikaa tanssitaidottomien miesten kanssa (mikä ei sekään ole paljoa, mutta suhteessa huomattavasti enemmän kuin tanssitaitajien) ja olen tottunut siihen, että miehiä pitää vähän lempeästi opastaa. Nyt oli omituista, kun mies osasikin viedä ja tiesi, mitä oli tekemässä. Jösses, miten kummallista. Varmaan askeleita enemmän keskityin kuuntelemaan vientiä. Mutta tuntuihan se sitten hyvältä ja turvalliselta, kun vain tajusi, että Ida on nyt vain ja menee mukana.

7. Kahden tunnin treenit väsyttävät.
Kun kello lähestyi kahdeksaa ja treenit loppuaan, alkoi askel painaa. Pitihän sitä yrittää loppuun asti parhaansa, mutta niin ne vain käännökset tökkivät ja polvet kolisivat kuin Kehä I:n aamuruuhkassa ensilumen aikaan.

Ehkä se ei nyt ihan hirveän huonosti mennyt. Harjoittelemallahan sitä oppii, mutta kun pitäisi osata heti! Ensi kesänä kellohame heilahtaa lavalla. Voisi heilahdella sitä ennenkin, jos vain jostain löytyisi sopiva paikka harjoitella.

Naarastiikerin vaarallisuudella

Vieläkin tuntuu adrenaliini kuohuvan suonissa, kun vain ajattelenkin aamupäivää. Huomasin aamulla, että irkkukenkäni eivät olleetkaan laukussa muiden tanssikamppeiden kanssa. Tajusin unohtaneeni ne pukuhuoneeseen penkin alle. Miten sydäntä kylmäsikään! Meitä oli juuri varoiteltu pukuhuoneissa liikkuvasta varkaasta eikä minua huvittanut menettää kalliita kenkiäni, jotka olin juuri saanut ajettua hyvin sisään.

Aamulla olin jo hypätä bussista Sampolan kohdalla pelastaakseni kenkäni, ennen kuin päivän tunnit alkaisivat ja teinit pääsisivät rellestämään pukuhuoneisiin. Aikaa ei kuitenkaan ollut tarpeeksi, joten sydän syrjällään huristelin kenkieni ohi istumaan luennolle.

Suoraan luennolta suunnistin Sampolaan. Työväenopiston kanslian tiskillä oli varsin velton oloinen täti-ihminen, joka ei tuntunut tietävän mistään mitään. Kun tiedustelin löytötavaroita, hän käski soittaa vahtimestarille, koska ei itse tiennyt. Minä soitin - "Numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä." Kerroin, ettei vahtimestaria saanut puhelimitse juuri nyt kiinni, ja kysyin uudestaan löytötavaroista. Sain vain käskyn kokeilla uudestaan vahtimestarin puhelinta. Ei vieläkään mitään. Kysyin, voinko mennä katsomaan Marjatta-salin pukuhuoneesta, ovatko kengät vielä siellä. "Noo... en minä kyllä tiedä, onko siellä ovet auki. Voit kokeilla soittaa vahtimestarille." Minulla alkoi hiljalleen keittää tämä "en minä tiedä" -repeatin kuunteleminen. Sitä paitsi kanslistin pitäisi kyllä tietää, mitä kursseja on menossa, milloin ja missä. Tai edes, onko tanssisali käytössä. (Minäkin tiedän, että se on joka arki-ilta yhdeksään asti buukattu.)

Soitin vielä kerran vahtimestarille, mutta kun mitään ei kuulunut, huikkasin kanslistille meneväni katsomaan salista. Pukuhuoneessa ei kuitenkaan ollut mitään, sen näin heti ensimmäisellä vilkaisulla. Yhdet mustat kengät lattialla, mutta ne olivat aivan tavalliset kävelykengät. Aloin tosissaan epäillä, etten löytäisi enää kenkiäni, ja mietin, milloin saisin tilaamani uudet kengät ja milloin minä kykenisin ne maksamaan. Koputin salin ovelle. Ei vastausta. Aulassa olleista lastenvaunuista päättelin, että menossa oli taas jokin vauvajumppa. Raotin ovea, pyysin anteeksi häiriötä ja sanoin vain vilkaisevani salin löytötavaralaatikon pikaisesti. Purin laatikon sisällön - kaikkea tuttipulloista lenkkareihin ja kalsareihin - mutta kenkiäni en löytänyt. Se siitä sitten. Ei niitä ollut enää salissa tai pukuhuoneessa. Olin pettynyt ja vihainen - lähinnä siitä, etten voinut syyttää ketään muuta kuin itseäni, sillä minähän ne kengät olin pukuhuoneeseen unohtanut. Olisin niin tahtonut syyttää jotakuta muuta, vaikka sitä typerää kanslistitätiä, joka ei tiennyt mitään. Kiukutti ja harmitti, kun kiipesin portaita takaisin päivänvaloon.

Päätin vielä yrittää. Ehkä jankuttamalla saisi jotain aikaiseksi kerrankin. Ja jos ei muuten, niin saisin ainakin kiukutella jollekulle. Tulisi ainakin itselle parempi mieli. Kun tulin kanslistin tiskille, hän oli kadonnut. Jes, tämä tästä vielä puuttuikin... Päätin jäädä norkoilemaan vaikka vain ollakseni piinaava ihminen, joka ei osaa luovuttaa. Minähän pistäisin vaikka koko Sampolan ylösalaisin, jotta löytäisin kenkäni, ja sen jälkeen ratsaisin jokaisen repun ja laukun, jonka käsiini saisin. Nyt vain yritin toimia niin, että minulla olisi siihen lupa. Pohdin, missä kenkäni mahtoivat olla ja kuka niillä yleensäkään mitään tekisi, jos ei harrastanut irlantilaista. Irkkutanssijoiden keskuudessa taas vallitsi sellainen lojaalisuus, että toisen kenkiä ei viedä. Ehkä joku oli ottanut ne talteen ja toisi ne minulle seuraavana torstaina... Toiveajattelua, muttei täysin mahdotonta.

Minulla alkoi olla jo syystakissani ja kaulaliinassani epämukavan lämmin, mikä vain lisäsi kiukkuisuuttani. Kohta jostakusta tulisi jauhelihaa, jos minä en saisi kenkiäni! Mur. Onneksi kanslisti taapersi esiin ja kävin heti hänen kimppuunsa. Hän näytti yllättyneeltä ja vähän pettyneeltäkin nähdessään minut. Selitin, että minulla oli kiire takaisin luennolle, että minulla oli nyt vain tauko ja että minun olisi pakko löytää kenkäni nyt. Tiedustelin vielä, oliko täällä yläkerrassa jotain löytötavaralaatikkoa, johon voisi tuoda pukuhuoneisiin jääneitä tavaroita. Kanslisti valitteli, ettei tiennyt, mutta voisin odottaa vahtimestaria. Aloin jo turhautua toistuvaan dialogiin, mutta pakottauduin pysymään rauhallisena ja miellyttävänä, vaikka olisin voinut sillä punaisella minuutilla saada kunnon itkupotkuraivarin silkasta pettymyksestä. Selitin, ettei minulla tosiaan ollut aikaa odottaa ja että vahtimestari ei vatsannut vieläkään. Olin soittanut hänelle pari kertaa odotellessani, että kanslisti uskaltautuisi esiin lymypaikastaan.

Vihdoin kanslisti vaappui edelläni vahtimestarin koppiin ja totesi, että onhan tuossa jotkin kengät. Minun kenkäni! Jep, kyllä ne olivat minun: vasen kenkä oli levinnyt juuri varpaideni kohdalta. Nappasin kengät syliini ja kiittelin vuolaasti kanslistia. Kengistäni kiinnostunut opettaja naureskeli, ettei tuollaisia kukaan varastaisikaan. Hän arveli kenkien olevan kansantanssiin, joten sain taas valaista irkkukenkien ja irkkutanssin saloja hyvin pikaisesti, ennen kuin poistuin opettajan toivottaessa minulle onnea tanssiini.

Miten helpottunut olo olikaan, kun kävelin ulos syksyiseen auringonpaisteeseen kengät sylissäni kuin pieni vauva. Olin sulaa tyytyväisyyttä. Minulle on selvästi jo ehtinyt muodostua tiivis tunneside kenkiini. Olenkin miettinyt, miten minä saan vaihdettua uusiin, vaikka tiedän, että ne olisivat minulle oikean kokoiset. Miten tanssikenkiään voikaan rakastaa.

Bussille taivaltaessani tajusin koko kehoni kohisevan adrenaliinista. Olin selvästi ollut valmis räjähtämään kenelle tahansa, joka vain onnistuisi sanomaan puolikkaankin väärän sanan tai kieltäytymään täysin yhteistyöstä. Tunsin itseni voimakkaaksi, sulavaksi ja leppeäksi kuin naarastiikeri onnistuneen metsästysretken jälkeen tai saatuaan pentunsa turvaan.

No, ihan vähän vain tanssahtelin tiikerinä vaahteroiden välissä. En voinut vastustaa kiusausta... Grrrauh.